Hyvät lajitoverit - puhe Judoliiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi

Kun ymmärrämme, että Suomen judo olemme me eikä "ne”, olemme oikealla tiellä tulevaisuuden historian kirjoittamisessa.

 
9.5.2018

Arvoisat lajitoverit, hyvä juhlaväki

Suomen judoliiton alku 60 vuotta sitten oli takaperoinen. Liitto perustettiin ennen kuin yhtään seuraa oli olemassa. Mies perustamisen takana oli Torsten Murén, puolustusministeriön hallintoneuvos. Judoa oli harjoiteltu Helsingissä nelisen vuotta, eikä mitään virallisia organisaatioita oltu vielä perustettu.

Alkuvaiheessa judoliitto toimi Helsingissä judoseuran tapaan: hankki toimitiloja ja järjesti judokursseja. Ehkä loogisempi askel olisikin ollut seuran perustaminen, mutta Murénilla oli liiton perustamisella varmasti perusteensa. Perustamisvaiheessa ei ehkä ollut helsinkiläisissä judopiireissä vielä tietoa siitä, että ainakin Turussa ja Tampereella judo otti jo myös ensiaskeleitaan, mutta varmasti ajatuksena oli että tulevaisuudessa tarvitaan liitto koordinoimaan suomalaista judotoimintaa.

Lakimiehenä ja organisaattorina Murén ymmärsi myös hierarkioiden päälle. Liittona, pienen pienenäkin, tuo mystinen itämainen laji pääsi heti ainakin muodollisesti tasaveroisena kumppanina suomalaisen urheilujärjestelmän isoihin pöytiin, paikkoihin joissa arvostusta ja rahaa oli mahdollista saada. Liiton olemassa olo varmasti helpotti judon leviämistä koko maahan, sillä usein aloittamisessa välttämätön paikallisen yhteisön tuki oli helpompi saada, kun oli osoittaa että judolla oli valtakunnallisella liittotasolla toimiva lajiliitto.

Sama ajataus toimi myös ulkomailla. Kansainvälistyminen oli varmasti paljon helpompaa, kun oli olemassa judoliitto, jonka nimissä kansainvälistymistä voitiin harjoittaa. Judoliiton ensimmäisien vuosien keskeisiä toimia oli judokoiden lähettäminen ulkomaille, esimerkiksi Tanskaan ja Saksaan saamaan kipeästi tarvittua lisäoppia. Juuri tällaisen  leirimatkan aikana saatiin japanilainen judolähettiläs Ichiro Abe kiinnostumaan judosta Suomessa. Hänen merkityksensä suomalaisen judon kehittymiselle olikin sitten todella merkityksellinen.

1960-luvulla judo sai kuin saikin jalansijaa Suomessa. Ensimmäiset seurat perustettiin ja mustia vöitä alkoi tulla omasta takaa, judo levisi vauhdilla koko maahan. 1970-luvulla oli oikea judobuumi ja jäsenmäärä kävi 20 000:ssa. Kilpailullisesti kovin vuosikymmen oli 1980-luku, joka huipentui omiin EM-kisoihihin 1989 ja sen mitalijuhlaan. 1990-luvun kuluessa alkoi murros, jota itse kutsuisin vakiinnuttamisen ajaksi. Se on tarkoittanut judon normalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa.

Judokoitten määrä on noin 10 000, mutta keskimääräinen judoka on aikalailla erilainen kuin 1960-luvulla. Kun alkuaikoina judo oli ”lapsilta kielletty”, nyt keskimääräinen judoka on lapsi. Judoa ei enää mielletä vain kamppailulajiksi, jossa taito mitataaan vain kilpailulla, vaan suomalainen judo on saanut monenlaisia muotoja. Judo on osannut elää ajassa ja välttänyt monen ”boomilajin” näivettymisen. Suomalainen judo ja judoliitto on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa urheilu- ja liikuntaelämässä.

Judo on siis säilynyt lajikartalla elinvoimaisena, koska se on elänyt ajassa. Näin on oltava jatkossakin. Nyt näyttää siltä, että erilaiset erikoistumiset ja brändäykset ovat harrastajia tuovia asioita. Muksujudo, kuntojudo ja erityisjudo ovat esimerkkejä siitä, että judoa on osattu brändätä jo pitkään. Tällä hetkellä nicejudo on myös ilmiö, josta voi tulla isokin juttu. Myös koulujen iltapäiväkerhotoiminnassa tai maahanmuuttajissa on paljon potentiaalia, joita monet seurat ovatkin jo hyödyntäneet. Suomen kansan ikääntyessä, myös sieltä on löydettävissä kasvua esimerkiksi nurin oikein tyyppisellä koulutuksella.

Vaikka talkootoiminta on vielä suomalaisen judotoiminna selkäranka, on tärkeää että sen rinnalle saadaan ammattimaisuutta. Ja siihen päästään vain sillä, että laajennetaan kohderyhmiä ja otetaan raha kuleksimasta sieltä mistä sitä on saatavissa. Monet judoseurat ovat jo oivaltaneet tämän.

Ja ei. En ole hylännyt tavoitetta olympiakullasta. On vain niin, ettei kukaan tyhjiöstä tuleva lonely riner tule ja voita Suomelle judon olympiakultaa. Olympiakullan takana on aina yhteisö: kultamitalisti matkallaan tarvitsee monenlaista verkostoa ympärilleen: hyviä ohjaajia, seuran ja liiton hallintoa, valmentajia, tuomareita, eritasoisia harjoitusvastuksia ja harjoituskavereita,  kisakumppaneita, liiton väkeä, kisajärjestäjiä, judoisä- ja äitejä, mattotalkoolaisia, tiedottajia, graduoijia, kouluttajia. Siis niitä ihmisiä, joita mekin täällä tänään edustamme, useimmat varmasti useissakin rooleissa, jollei kaikissa tomivia. Meitä ei ole, jollei Suomessa ole erilaista judopöhinää. Huippukisaaja on pyramidin huippu. Jollei perusta ole kunnossa, saadaan romahtanutta huippua kaivaa hiekasta.

Hyvät ystävät.

Kun Torsten Murén ja kumppanit perustivat judoliiton 60 vuotta sitten, heidän ajatuksensa oli taata, että judo Suomessa voi hyvin ja kehittyy. Jos perustajäsenet olisivat nähneet nykyhetkeen, he olisivat varmasti enemmän kuin tyytyväisiä. Mutta me jotka tiedämme tähän asti tapahtuneen, tiedämme myös että vieläkin paremmin voisi olla. Kun judoliitto viettää satavuotisjuhliaan 2058, ehkä joku meistä on vielä sitä juhlimassa. Ainakin minä haluan, että silloin voidaan todeta judon olevan monipuolisesti ja paljon harrastettu laji Suomessa, jolla on myös vahva arvokisoissa menestymisen perinne. Tähän pääsemiseksi paikoillaan juoksu ei riitä. Siihen tarvitaan vahvaa yhteen hiileen puhaltamisen meninkiä. Suomen judoliitto koostuu kaikista suomalaisista judokoista. Kun ymmärrämme, että Suomen judo olemme me eikä ”ne”  olemme oikealla tiellä tulevaisuuden historian kirjoittamisessa.

Judo ei sovi kaikille, mutta se sopii  hämmästyttävän monenlaisille ihmisille. Väitän että judon rakastamisella on pienin yhteinen nimittäjä, syy miksi sitä niin intohimoisesti opetellaan kaikilla taitotasoilla ja kuntopohjilla: heittäminen on maagista! Etenkin kun silloin kun se on totta. Se hetki kun heitto sujahtaa paikkaan, vastahakoinen vastustaja lähtee lentoon, ja niinkuin Jaana Sundberg sen kerran Hearissa lausahti, vastuu siirtyy painovoimalle.

Toinen yhdistävä asia on ihmiskunnan luontainen viehtymys fyysiseen nujuamiseen, leikkisään painiskeluun. Tässä ei kysytä ikää, sukupuolta, kokoa, varallisuutta, väriä eikä muuta sivuseikkaa.  Voimme olla yhdessä tasa-arvoisesti vain judokoita. Lopulta ei ole erikseen naisten judoa, lasten judoa ja haudan partaalla horjuvien ukkojen judoa. On vain yksi judo, ja sitä tehdään niin hyvin kuin osataan.

Oikein hyvää suomalaisen judon tulevaisuutta meille kaikille!

Marko Tankki Laaksonen

Kuvat: Ossi Pietiläinen

 

Kirjoittaja

Marko Laaksonen