Naiset ja judo

Suomen judo tarvitsee lisää naisia. Heissä on suuri potentiaali harrastajamäärien ja kansainvälisen menestyksen lisäämiseksi.

 
25.1.2019

Pari vuotta sitten olin liiton puheenjohtajana edustamassa Suomea Maailman judoliiton (IJF) vuosikokouksessa, joka pidettiin MM-kisojen yhteydessä. Lentokenttäkuljetuksessa satuin istumaan erään toisen maan puheenjohtajan vieressä rupatellen maittemme judosta. Kun minulle selvisi, ettei heidän joukkueessaan ole yhtään naista, kysyin häneltä: ”Missä teidän naiskisaajanne ovat?” Tämä vastasi, että ”keittiössä” ja hörähti päälle.

Lajin emämaassa Japanissa judo oli pitkään miehinen laji. Naisetkin toki pääsivät mukaan melko nopeasti, mutta heille judoa räätälöitiin niin, että se käsitti lähinnä katan harjoittelua. Naisille ei juurikaan ollut kisoja, tai edes randoria. Jopa vyöt räätälöitiin naisille erikseen. Puhuttiin ”naisten judosta.”

Naisten ”kisajudon” pioneereina toimivatkin lähinnä länsimaat, joissa naiset otettiin kisajudoon voimallisesti mukaan jo 1970- luvulla. Kun naisten judo oli ensimmäistä kertaa mukana olympialaisissa Barcelonassa1992, ei lajin emämaa Japani saanut yhtään kultaa. Myöskään juuri hajonnen ”itäblokin” maista ei ylletty kuin yhdelle pronssille.

Sittemmin kilpajudon puolella tahti on muuttunut: asenne lajin emämaassa on muuttunut ja myös entisessä itäblokissa naisiin on panostettu. Voisi siis sanoa, että olympiastatus on parasta mitä naisille on lajissamme tapahtunut. Toki edelleen on olemassa miesten puolella koviakin judomaita, joissa naiset ovat edelleen ”keittiössä”. Näissäkin maissa pieniä valonpilkahduksia on viime vuosina näkynyt. Esimerkiksi IJF tekee kovasti töitä naisten sarjoihin osallistuvien maiden lisäämiseksi arvokilpailuissa.

Suomessa naiset Jaana Jokisen (Sundberg), Johanna Ylisen ja Nina Luukkaisen (Koivumäki) johdolla ovat viimeisen parin vuosikymmenen ajan vastanneet pääosasta kansainvälistä judomenestystämme. Tälläkin hetkellä Katri Kakko ja Emilia Kanerva pitävät hienosti judonaisten mainetta yllä olympiakarsinnoissa.

Myös muissa kamppailulajeissa naiset ovat viime vuosina kunnostautuneet. Silti edelleen vain 25 prosenttia judokoistamme on naisia ja tyttöjä. Tästä osuudesta voi tehdä helposti sen johtopäätöksen, että naisten määrän lisäämisessä on eniten mahdollisuuksia, kun jäsenmäärää suomalaisessa judossa halutaan nostaa. Lisäksi naisten mukaan houkuttelu todennäköisesti parantaisi myös kansainvälistä menestystämme.

Mistä naisten vähäisempi osuus sitten johtuu? Anna Kavouran väitöskirjatutkimuksen mukaan asenteissamme ja niistä kumpuavissa teoissa ja puheissamme on keskimäärin edelleen parantamisen varaa. Judoa pidetään ehkä vieläkin miehisenä lajina, jossa pitkälle edenneet naiset ovat jotenkin ”poikkeusyksilöitä”. Tämä käsitys varmasti vaikuttaa sekä siihen, aloittaako tyttö tai nainen judon ja toisaalta myös siihen, jatkaako pidemmälle. Meidän kaikkien judokoitten on ehkä syytä miettiä, onko omissa asenteissamme, puheissamme tai teoissamme jotain sellaista, joka jarruttaa naisten mukana oloa?

Judon hienous on siinä, että lähtökohtaisesti miehet ja naiset harjoittelevat yhdessä. Silti olen huomannut, että tytöt kaipaavat harjoituksissa toisia tyttöjä, vaikka pärjäisivät myös poikien kanssa. Aikuisten naisten kohdalla myös fyysiset eroavaisuudet miehiin verrattuna puoltavat naispuolisten harjoituskavereiden tarvetta. Siksi olenkin tervehtinyt ilolla sitä, että erilaiset naisryhmät ja naisten tapahtumat ovat yleistyneet myös Suomessa.

Mitä useammin tytöt ja naiset löytävät toisensa tatamilla, sitä enemmän heitä tulee mukaan ja syntyy toivottavasti itseään vahvistava positiivinen kierre. Silti pitää muistaa, ettei nykypäivänä pitäisi olla olemassa erillistä naisten judoa. On vain judoa, jota ihmiset harjoittelevat, kukin omilla motiiveillaan ja päämäärillään.

Kirjoittaja

Marko Laaksonen