Judo Suomessa ennen sotia

Mikä kuva ihmisillä oli judosta ennen 1950-lukua ja mitä judoon liittyviä kirjoituksia löytyy arkistoista? Judo ja jiu-jitsu kulkivat termeinä lehdissä rinnakkain pitkään 1930-luvulle asti. Vielä vuonna 1938 suomalaiset lehdet kertoivat Jigoro Kanon kuolemasta otsikolla "jiu-jitsun isä on kuollut". Jorma Paasi on perehtynyt judon ja jujutusn alkuhistoriaan Suomessa ja avaa tässä kirjoituksessa lajikuvan muodostumista maassamme. Rajaus sotia edeltävään aikaan perustuu siihen, että digi.kansalliskirjasto.fi:ssä vanhat sanomalehdet ja julkaisut ovat avoimesti luettavissa vuoteen 1939 asti.

 
8.2.2021

Sana samurai mainitaan ensimmäisen kerran lehdissä vuonna 1871. Silloin lehdissä kerrottiin, että Japanissa oli päätetty lakkauttaa asteittain samurai-luokka, ja heidän oikeutensa kantaa miekkaa kiellettiin. Kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin ensimmäinen kuva samuraista A. Nordenskiöldin kirjassa "Vegan matka" (1881). Kuvassa on kaisloihin verhoutunut kummatus.

Matkustajalistoista selviää, että Jigoro Kano kävi Suomessa lokakuussa 1890. Hän yöpyi Helsingin Seurahuoneella matkallaan Pietariin. Kano oli tutustumassa eurooppalaisiin koulu- ja kasvatusoloihin. Ei ole merkintöjä siitä, että hän olisi esitellyt Helsingissä judoa. Hän ehti kuitenkin sopia paikallisen amatöörivalokuvausseuran kanssa valokuvien vaihdosta Tokion vastaavan seuran kanssa. Kuvia kerättiinkin, mutta ei ole tietoa lähetettiinkö niitä koskaan.

Ensimmäisenä jiu-jitsusta kertoi Konni Zillaccus ruotsinkielisessä kirjassaan "Japanesiska studier och skizzer" (1896). Zilliaccus asui 1,5 vuotta Japanissa 1894‒1895, joten hänellä on saattanut olla omaakin tietoa aiheesta. Jiu-jitsua käsittelevässä luvussa hän kuitenkin viittaa tietolähteenä  

”Asiatic Societyyn“. Zilliaccus kertoo jiu-jitsun olevan eräänlaista painia tai miekkailua ilman miekkaa, jossa vastustajan omaa voimaa käytetään tämän kukistamiseen. Ei vastusteta voimaa voimalla, vaan periksi antamalla. Koko menetelmä perustuu käsiotteisiin ja temppuihin, joita yhdistetään kaikkiin mahdollisiin hyökkäyksiin ja niitä yhdistellään siten, että hyökkääjä vahingoittuu itse.

Vastustaja pysähtyy yhdellä otteella

Jutun mukaan Japanissa on edelleen tämän taidon mestareita, ja heillä on monia oppilaita. Mestarit voivat yhdellä käsiotteella pysäyttää vastustajan kuin vastustajan ja aiheuttaa jopa tämän kuoleman. Vaikka heillä itsellään ei ole mainittavia muskeleita, niin he arvelematta voivat kohdata Japanin kuuluisimpia hurjan vahvoja painijoita (sumopainijat). Lisäksi hän toteaa, että mestarit paljastavat kaikkien tärkeimmät salaisuutensa ainoastaan luotettavimmille oppilailleen, joista he tietävät, etteivät käytä tätä taitoa väärin.

Vuonna 1903 Nordisk revyssä nimimerkki Samurai käsitteli Venäjän idänpolitiikkaa ja osana juttua kerrottiin jiu-jitsusta suunnilleen samoin sanoin. Ehkä Samurai oli juuri sama Zilliaccus.

Varhaista jujutsu uutisointia hallitsi vain muutama julkaisu. Ensimmäinen oli Kinnosuke Miuran 1898 saksaksi pitämä esitelmä "Jiu-jitsu eli Yawara". Tämä esitelmä julkaistiin Suomen Urheilulehdessä 1908. Miura oli neljä vuotta Kanoa nuorempi ja oli Tenjin shin'yo-ryu-jiu-jutsun osaaja. Tätä tyylisuuntaa opetteli myös Kano Keitaro Inouen johdolla ennen Kodokania. Tiettävästi Miura ja Kano harjoittelivat samalla salilla ainakin vuonna 1879.

Kamppailua koulukuntien väillä

Luetellessaan huomattavimmat jiu-jitsu-koulukunnat Miura ei mainitse lainkaan Kodokan judoa. Syynä saattoi olla se, että vielä tuolloin käytiin kamppailua Japanissa eri koulukuntien välillä muun muassa siitä, mitä opetetaan poliisivoimissa, armeijassa, laivastossa ja kouluissa.

Esitelmässään Miura kertoo asioita, joita kerrotaan myös osana judoperintöä, kuten tarinan myrskyssä taipuvasta pajusta, josta seurasi oivallus joustamisen periaatteesta. Miura esitteli jiu-jitsun osa-alueet: randorin, katan, atemit ja kwappon (kappo, eli elvytys).

Randorin tarkoituksena on vastustajan kaataminen ja pidättäminen liikkumattomana maassa. Kaikki voima tulee keskittää napaan, ja oma painopiste pitää pitää jalkojen välissä. Vastustajaa liikuttamalla pitää saada tämän painopiste siirrettyä asemaan, jossa se siirtyy lähelle pystyssä pysymisen rajaa. Sitten odotetaan hetkeä, jolloin vastustajan paino lepää yhdellä jalalla. Ottelun voi ratkaista jo heitolla, mutta kaatamisen jälkeen vastustaja koetetaan pitää liikkumattomana joko katame- tai shime-tekniikalla. Ohjeena oli että "puserretaan vastustajan kurkkua, tai väännetään jokin raajoista sellaiseen asentoon, että vähäisinkin liike tuottaa kaatuneelle mitä suurimpia tuskia".

Randoria harjoiteltaessa on osattava myös kaatumisen taito. Kata-kappaleessa luetellaan jiu-jitsun katoja. Atemeista kerrotaan erilaisista tekniikoista sanoin: "Taidamme iskuin ja sysäyksin saattaa vastustajamme tajuttomiksi." Kwappo opettaa, miten tajuton vastustaja saadaan jälleen virkoamaan. Miuran esitelmä oli erittäin hyvä, ja siitä tehty lyhennelmä on ensimmäissä suomenkielisessä tietosanakirjassa (n. 1910) otsikon "dzudzutsu" alla.

Judo mainitaan ensimmäisen kerran 1904

Ensimmäisen kerran sana judo esiintyy lehdessä kesäkuussa 1904. Silloin Vasabladet kertoi 17- vuotiaan japanilaisen koululaisen Taro Mikin kirjeenvaihdosta englantilaiskoululaisten kanssa. Taro  kertoo yhdeksi harrastuksekseen japanilaisen nyrkkeilyn eli judon.

Toinen merkittävä tietolähde oli yhdysvaltalaisen lehtimiehen Irvin Hancockin kirjoittamat kolme kirjaa (julkaistu 1903 ja 1904). Hancock oli oleskellut useita vuosia Japanissa ja saanut siellä jiu-jitsu-opetusta. Hän ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa Kodokanin oppilas, joten judoa ei kirjoissa esitelty. Sisältö oli pitkälti erilaisia lihasharjoitteita ja jiu-jitsu-liikkeitä. On nivellukkoja, joita terästetään atemeilla esimerkiksi kurkkuun. On pari heittoakin, joista tomoe-nage opetetaan jo kuudennella tai seitsemännellä oppitunnilla. Seoi-nage on esitetty vanhaan jujutsu-tapaan, jossa vastustajan käsi on väärällä puolen torin päätä.

Ukemista ei sanota muuta, kuin että putoamista pitää harjoitella. Sidontoja ei esitellä. Ainoa mattotekniikka on painaa polvella rintalastaa ja pitää käsi kurkulla. Kirjoista kaksi käännettiin 1905 suomeksi. "Dshiu-dshitsu, japanilaisten voimistelu" ja "Dshiu-dshitsu, taistelutemppuja". Nuori Suomi-lehden arvostelija totesi nauraneensa jälkimmäiselle kirjalle ja sen yliluonnollisille tempuille ja toteaa, että "kuten useimmat tietänevät dshiu-dshitsu vastaa osapuilleen eurooppalaisten nyrkkitaistelua".

Opetusten sanottiin perustuvan jiu-jitsuun

Hancock korosti kirjoissaan sitä, että niiden opetukset perustuvat jiu-jitsuun. Niinpä ensimmäiset ihmiset Suomessa, jotka ehkä luulivat osallistuvansa jiu-jitsu-harjoituksiin olivat Helsingin yliopiston naisopiskelija talvella 1905. Neiti Ida Ruin, joka oli yliopiston sairaalavoimistelun opettaja, piti voimisteluharjoituksia ja kertoi noudattavansa  voimistelunsa perustana Hancockin kolmatta kirjaa "Physical Training for Women, 1904". Kirjan voi lukea netistä ja sen perusteella nuo voimistelutunnit vastasivat jossakin määrin judon alkujumpan venytyksiä.

Miuran esitelmää ja Hancockin kirjoja lainattiin lähes jokaiseen lehtijuttuun noin 30 vuoden ajan. Lehdissä luotiin kuvaa, että jiu-jitsu oli mystinen 2500 vuotta vanha japanilainen (alunperin kiinalainen) aseeton taistelutaito, jossa pieni voi voittaa suuremman ja voimakkaamman hyökkääjän. Jiu-jitsun osaaja pystyi vääntämään vastustajalta jäsenet sijoiltaan, aiheuttamaan tälle kipua ja kämmensyrjällä lyömällä murskaamaan vastustajan käsivarren tai aiheuttamaan jopa tämän kuoleman.

Jiu-jitsu oli ylivoimainen itsepuolustustaito, jonka oppiminen vaati useita vuosia. Lisäksi Hancock yhdisti tähän kurinalaisuuden ja oikean ruokavalion. Japanilaisen ruokavaliossa ei ollut punaista lihaa eikä valkoisia jauhoja, ja vettä piti juoda kolme kannullista päivässä. Idässä asui ihmeellinen kansa, joka kylpi paljon ja erityisesti kuumissa kylvyissä, ei lämmitänyt talojaan eikä tuntenut vetoa. Kaikesta tästä johtui, että heidän ruumiinkuntonsa oli erinomainen.

Judosta kerrottiin vääristeltyä tietoa

Vuonna 1905 Hancock julkaisi kirjan "The Complete Kano jiu-jutsu (judo)" yhdessä japanilaisen Katsukuma Higashin kanssa. Kano kommentoi myöhemmin kirjan sisältöä sanoen sen sisällön olevan suurelta osin hänelle tuntematonta. Tekniikoiden nimet ovat Hancockin itse keksimiä. Kirjasta tuli kuitenkin länsimaissa pitkäksi aikaa standardioppikirja judosta ja jiu-jitsusta. Samalla se vääristi kuvaa judosta yli 20 vuoden ajan. Kirjaa myydään edelleen.

Parempaakin kirjallisuutta olisi ollut maailmalla tarjolla. Sumitomo Arima oli kirjoittanut länsimaissa 1906 julkaistun maailman ensimmäisen oikean judokirjan, jonka nimi oli ytimekkäästi "Judo: Japanese Physical Culture". Tämä kirja on erinomainen ja se kävisi vielä nykyäänkin perusoppaasta. Arima oli Kanon oppilas, ja Kano on kirjoittanut esipuheen tähän kirjaan. Kirja on vapaasti ladattavissa netistä. Ero Hancockin kirjan ulkoasuun on melkoinen.

Toinen lähes yhtä hyvä opas tuli yllättävästi Unkarista. Unkarilaiset pyysivät Kanolta opastusta jiu-jitsusta ja Kano lähetti oppilaansa Sasaki Kichisaburon vuonna 1906 Unkariin pitämään neljän kuukauden kurssia. Tässä yhteydessä Sasaki kirjoitti myös kirjan, joka ilmestyi jo vuonna 1907. Sen nimi oli "Djudo". Tämäkin kirja on ladattavissa vapaasti netistä ja Google-kääntäjän avulla lähes ymmärrettävissä.

Molempien kirjojen tekniikat, asut ja heittojen nimet ovat selvästi judoa. Unkarilaisessa kirjassa ne ovat tosin hieman omaperäisempiä kuin japanilaisessa kirjassa. Valitettavasti kumpaakaan näistä ei myyty Suomessa.

Näytösottelussa vastustaja heitettiin tomoenagella orkesterimonttuun

1900-luvun alussa järjestettiin Eurooppaassa ja Yhdysvalloissa haasteotteluita jiu-jitsun, painin, nyrkkeilyn tai vapaapainin välillä. Ottelut käytiin usein teattereissa ja olivat ilmeisesti samankaltaisia kuin nykyiset vapaapainiottelut. Ottelua edelsi jiu-jitsu-näytös ja ottelut oteltiin jiu-jitsun säännöillä ja judotakki päällä. Kano oli Japanissa vaikuttanut suuresti siihen, mitä nämä säännöt olivat. Vielä tuohon aikaan ranne-, polvi ja olkapäälukot olivat sallittuja myös judossa.

Suomen ensimmäinen olympiakultamitalisti, painija Verner Weckman, kertoo saaneensa joulukuussa 1905 Pariisissa oppia japanilaiselta jiu-jitsun osaajalta. Weckam ei muistanut tämän japanilaisen nimeä. Weckman oli ystävänsä kanssa katsomassa jiu-jitsu-ottelua eräässä teatterissa. Muutamaa päivää aiemmin tämä 160 cm pitkä japanilainen oli heittänyt venäläisen mestaripainija Chemjakinin, kuvauksen perusteella tomoe-nagella, orkesterimonttuun. Hän toisti saman tempun nyt tässä uusintaottelussa.

Seuraavana päivänä Weckman oli saanut japanilaiselta yksityisopetusta. Tämän jälkeen Weckman piti ystävänsä kanssa pari jiu-jitsu-näytöstä Saksan Karlsruhessa. Näin ollen Weckman oli ehkä ensimmäinen suomalainen, joka oikeasti oli saanut jonkinlaista opastusta jiu-jitsuun. Ei kuitenkaan todennäköisesti judoon, sillä nämä Eurooppassa haasteotteluita otelleet japanilaiset eivät useinkaan olleet Kodokanin oppilaita. Tosin monesta tuli myöhemmin judo-opettajia, kuten Lontoon Budokwain perustajasta Koizumista ja sen ensimmäisestä opettajasta Tanista

Jiu-jitsua käsitteleviä artikkeleita alkoi olla Suomen lehdissä melko usein ja niissä lainattiin Hancockin kirjoissa olleita väittämiä. Useimmiten otsikkona oli joko japanilainen voimistelu tai japanilainen kasvatus. Näitä artikkeleita julkaistiin erityisen paljon vuosina 1904‒1912, ja samaa artikkelia lainattiin yhä uudestaan muihin lehtiin. Yksi laajimmista jutuista oli Sam Sihvon kirjoittama. Mielikuvaa jiu-jitsusta taitona vääntää vastustajalta jäsenet sijoiltaan ja murskata hänen luunsa saatiin näin vahvistettua. Aika kauas judosta oli edetty.

Judopuku päällä ja kiiltonahkakengät jalassa

Yksi tästä linjasta poikkeava Hancockin kirjoittama juttu oli Varia-lehdessä 1906. Tässä ruotsiksi kirjoitetussa jutussa on monta kuvaa, joissa Higashi esittelee erilaisia tekniikoita, tietysti puku päällä ja kiiltonahkakengät jalassa. Jo uken asennosta näkee, että kyse ei ole judoheitosta. Jutussa sanotaan kuitenkin myös, että Jigoro Kanon lisäksi on olemassa kolme mestaria, jotka hallitsevat tämän taidon: Yamashita, Higashi ja Isogai. Tosin Higashi ei varmasti kuulunut näiden kahden tulevan judon 10. danin joukkoon.

Jutussa todetaan myös, että vaikka jiu-jitsu-koulukuntia on useita, Kanon edustama tyylisuunta 'jiudo' on yleisimmin hyväksytty. Muissa tyylisuunnissa on jopa 300 erilaista temppua ja Kanon systeemissä vain 160. Siitä huolimatta Kanon oppilaat pärjäävät ketä tahansa nyrkkeilijää, painijaa tai muita jiu-jitsu-koulujen edustajaa vastaan. Hyvästä jutusta huolimatta kesti vielä 50 vuotta ennenkuin alkoi tapahtua.

Fazer mainosti jiu-jitsu vohvelia

Jiu-jitsu alkoi saada jo siinä määrin mainetta, että Fazer toi markkinoille jiu-jitsu-vohvelin vuonna 1907. Samoin lehdissä alkoi olla jatkokertomuksia, joissa sankari selvisi roistoista näppärillä jiu-jitsu-tempuilla. Elokuvissakin pyöri parin vuoden ajan Ozaka jiu-jitsu-niminen elokuva.

Ruotsalainen Viking Cronholmin kirja "Jiu-jitsu tricks" julkaistiin suomeksi 1910. Viking Cronholm saapui itse Helsinkiin helmikuussa 1910 pitämään kuukauden pituisen jiu-jitsu-kurssin. Harjoitukset pidettiin Kasarminkatu 23:ssa ja oppilaina oli 30 poliisia, 22 voimistelun opiskelijaa ja viisi naista.

Viking oli oppinut jiu-jitsua Etelä-Afrikassa. Joidenkin lähteiden mukaan tyylisuunta olisi ollut judoa, mutta kirjassa ei ole juuri mitään mikä tukisi oletusta. Sen voi todeta myös YouTubessa olevista videoista. Tekniikat ovat lähinnä erilaisia rannelukkoja. Seassa on joku heittokin. Viking Cronholmia arvostetaan Ruotsissa suuresti. Ruotsin budoliitto myönsi hänelle postuumisti jujutsussa 10. dan-arvon 1995.

Cronholmin opetus oli ilmeisesti hyvää, koska jo huhtikuussa 1910 Helsingfors boxningsklubb ilmoitti vuosikokouksessaan ottavansa jiu-jitsun yhdeksi lajikseen. Tämä oli ensimmäinen suomalainen seura, joka otti budo-lajin toimintaohjelmaansa. 1912 seura valitti, että tilanpuutteen vuoksi he eivät voi pitää kuin yhdet harjoitukset viikossa. Harjoittelijoita oli 12, mutta jiu-jitsusta ei puhuta enää mitään. Seuran toiminta hiipui vähitellen täysin.

Cronholmin vierailu poiki kuitenkin myös sen, että alettiin pitää jiu-jitsu-näytöksiä. Ensimmäinen oli Helsingissä laskiaisena 1911. Näytöksen piti Akseli Japani. Hän oli turkulainen tekniikan ylioppilas Akseli Häyrinen, joka oli virallisesti muuttanut sukunimekseen Japani. Vuoden aikana hän piti muutaman muunkin jiu-jitsu-näytöksen, minkä jälkeen hänestä tuli jälleen Häyrinen ja hän hävisi jonnekin. Muutkin pitivät jiu-jitsu-näytöksiä. Haminassa pidettiin voimistelunopettajien päättäjäisjuhlassa näytös, jossa esiintyivät Eino Havas ja M. Koski. Havas toimi myöhemmin 30 vuotta Kotkan poliisipäällikkönä. Myös partiolaisille pidettiin leireillä lyhyitä jiu-jitsu-kursseja.

Suomen ensimmäinen jiu-jitsu ottelu

Mainosten mukaan Suomen ensimmäinen jiu-jitsu-ottelu oteltiin kansainvälisen painiturnauksen yhteydessä Turussa marraskuussa 1912. Vastakkain olivat saksalainen Buchheim ja ranskalainen de Paris. Molemmat olivat ammattipainijoita ja Bucheim Saksan painimaajoukkueen valmentaja. Ilmeisesti kyse oli kuitenkin enemmänkin "ota kiinni - mistä saat" -painista. Tosin sen sääntöihin oli jo  1908 lisätty kielto, että kaikenlaiset jiu-jitsu-temput oli kielletty. Ottelu päättyi ratkaisemattomana.

Tämän jälkeen jiu-jitsu mainittiin vain muutaman kerran vuodessa, yleensä poliisien tai sotilaiden koulutuksesta kertovissa jutuissa tai siinä, miten naiset ovat puolustaneet itseään. Lehdissä kerrottiin toki se, että vuonna 1920, suomalainen Väinö Ketonen voitti Bostonissa japanilaisen jiu-jitsu-mestarin Oishin (ilmeisesti vapaapainissa). Ensimmäinen erä päättyi 54 minuutin jälkeen Ketosen voittoon ja toinen erä jo 23 minuutin jälkeen.

Kehon vaaralliset kohdat

Vasabladet kertoi vuonna 1925 ensimmäisen kerran uutta tietoa jiu-jitsusta artikkelissaan "Kroppens farliga punkter" eli "kehon vaaranalaiset kohdat". Juttu käsitteli sitä, miten ja mihin atemeilla pyritään vaikuttamaan, mihin kuristukset perustuvat ja miten lukot vaikuttavat eri niveliin. Sama juttu ilmestyi suomeksi vasta seitsemän vuotta myöhemmin Karjala-lehdessä. Tosin samainen Vasabladet veti vuotta myöhemmin hieman takaisin todetessaan, että paljon jiu-jitsua parempi menetelmä itsepuolustukseen on vastustajan hypnotisointi. Puhejudoa jo silloin.

Vuodelta 1926 on Suomen Sosiaalidemokraatissa ollut kuva, jossa japanilaiset ylioppilaat esittelevät jiu-jutsua. Nyt kuvissa alkaa olla jo judoa, ja tekniikatkin ovat tunnistettavissa.

Samana vuonna Hakkapeliitta-lehti julkaisi valokuvan japanilaisen koulun jiu-jitsu-harjoituksista. Nämä ovat  judo-harjoitukset, koska judo oli jo tuolloin virallisena oppiaineena kouluissa.

1930-luvun alussa jujutsusta oli tullut osa poliisien, sotilaiden ja suojeluskuntalaisten  koulutusohjelmaa. Yksi useimmiten mainituista opettajista oli Emil Kokko. Hänellä oli nyrkkeilytausta ja tunnettiin muun muassa Viipurin nyrkkeilijöiden perustajajäsenenä. Reservin upseereitakin kannustettiin opettelemaan jiu-jitsua. 

Kun suomalainen ammattinyrkkeilijä Kaarlo Väkevä oli kuollut Tanskassa kehässä saamiinsa vammoihin vuonna 1932, nimimerkki Charles tarttui tähän Hangö-lehdessä. Hän toteaa, että, "kun on totuttu painijoiden hikeen ja nyrkkeilijöiden satunnaiseen verenvuodatukseen, niin miksei samalla haluttaisi kuulla katkeavien luiden ja murtuvien selkärankojen rutinaa. Tänne jiu-jitsu-ottelut ja äkkiä! Tuo jalo itsepuolustuksen laji". Tämä ottelutoive toteutuikin muutamaa vuotta myöhemmin, ei tosin Suomessa, vaan Leningradissa, kuten Punavartio-lehti kertoo 1935. Osanottajia oli yhdeksän, muuta ei tapahtumasta juuri kerrota.

Ei ole toista lajia, jossa vastustajasta huolehditaan yhtä hyvin

1930-luvun puolivälissä jiu-jitsua käytetään vielä useimmin esiintyvänä terminä, mutta judokin alkaa vilahdella nimenä mukana. Nyt aletaan päästä jo Hancockin perinnöstä, mutta edelleen jutuissa esitetään samoja väittämiä ja käytetään jopa Cronholmin kirjan kuvitusta.

Kaikki uutisointi ei ole pelkästään positiivista. Uusi Suomi luettelee lajit, joiden harrastaminen on kallista. Näitä lajeja ovat tennis, ratsastus, nyrkkeily, soutu, miekkailu, purjehdus ja jiu-jutsu. Hauskoja ja halpoja lajeja ovat iloinen voimistelu, pallopelit, uinti ja murtomaajuoksu. Eräässä Seuran jutussa todetaan, että jiu-jitsu on hiipunut Suomessa sitten Sivenin, Villamon ja Forströmin päivien. Nämä kun olivat japanilaisen jiu-jitsu-kärpäsen puremia.  Miehistä ei tosin löydy muuta tietoa, kuin että he olivat nyrkkeilymiehiä. Kuvituksena käytetään enenevässä määrin judokuvia ja kerrotaan siitä, että jiu-jitsun suosio on Kanon ansiota. Kerrotaan myös se, että jiu-jitsusta aiotaan olympia-lajia vuoden 1940 olympialaisiin.

Toukokuussa 1939 Hakkapeliitta-lehdessä on ensimmäinen juttu, jossa judo esitellään todella judona ja varsin positiivisessa valossa. Juttu alkaa kertomalla taipuvasta pajusta ja sitten korjataan vanhaa käsitystä jiu-jitsusta ja todetaan, ettei ole toista lajia, jossa vastustajasta huolehditaan yhtä hyvin kuin judossa. Samalla kerrotaan, että lajin nimi on nykyisin judo ja se on syrjäyttänyt vanhat jiu-jitsu-koulukunnat. Lisäksi kerrotaan ukemista, judon harjoitttelusta ja vyöjärjestelmästä. Kuvissa esitellään harai-goshi ja tomoe-nage. Molemmisssa heitoissa on torina nainen. Hyvä alku, mutta vain neljä kuukautta tästä suomalaisten oli keskityttävä sodan alettua tärkeämpiin tehtäviin, ja suomalainen judo sai odottaa vielä 15 vuotta. 

Lainaus Seurasta vuodelta 1936: "suursyömäristä voi tulla hyvä painija – hyvää jiu-jitsu-miestä ei koskaan".

 

Kirjoittaja

Jorma Paasi