Aktiivigeenin vaivaamat

Vantaan Jukaran monitoiminainen Erika Markkanen ja Kerimäen Judonokon puuhamies Michael Geppert elivät judonuoruuden Lieksassa.

 
9.4.2018

Michael Geppert, 49
tanssinopettaja talvella, kokki kesällä
seura Kerimäen Judonoko

Erika Markkanen, 48
konealan diplomi-insinööri, tuotekehityksen projektipäällikkö, kielenkääntäjä
seura Vantaan Jukara

 

Michael Geppert:

Asuttiin Saksassa, ja sinne tuli ensimmäinen breakdanceaalto 1982. Jenkeissähän se syntyi 1970-luvun lopulla ja siirtyi pikkuhiljaa Eurooppaan. Saksassa oli jenkkisotilaita,  Nato-joukkoja, ja tuli semmonen villitys. Tuli Beat Street elokuva, jonka Harry Belafonte oli ohjannut, ja siitä rupesi olemaan mediassa paljon.

Me innostuttiin ja lähettiin tanssimaan kavereiden kanssa kadulla. Kauppakeskukset, ravintolat ja klubit järjesti kilpailuja. Joka päivä reenattiin jossain.

Nykyään opetan street dancea. Viime vuonna opetin vielä breakia, mutta tänä vuonna jätin sen pois. Kun on nivelrikkoa polvissa, niin ei kärsi kyykkiä paljon.

Isä on saksalainen – tai oli – berliinistä, ja äiti on Lieksasta kotoisin. Minä olen syntynyt Helsingissä. Isosisko ja -veli on syntyneet Saksassa. Erikasta en ole ihan varma. Erika on meistä nuorin.

Isä oli diplomi-insinööri ja ydinvoimaloita rakentamassa. Aina ei ollut sitä hommaa, ja sitten mentiin edestakasin.

Lieksassa harrastin ensin yleisurheilua, olin pikajuoksija ja hyppäsin pituutta. Kaveri oli pitkänmatkanjuoksija. Hän oli käynyt judossa Lieksan Jigokussa ja sanoi, että lähe siekin. Mie menin, ja sitten loppui yleisurheilut.

Judo sytytti heti. Lapsena oli leikitty leikkejä, joissa painittiin paljon, ja judo luonnistui hyvin. Se tuntui heti omalta lajilta. Sitä oli kiva treenata.

Meillä oli Erikan kanssa aina kahinoita. Kun käytin vähän judoa siinä, se kyllästyi ja lähti mukaan.

Meillä ei aluksi ollut Lieksassa ihan helppoa. Kiusaaminen oli aika rajua, viikonloppuisin ei uskaltanut oikein liikkua kaupungilla ollenkaan. Puoli vuotta sen jälkeen kun olin aloittanut judon se kiusaaminen oli loppunut kokonaan. Lieksassa oli silloin kamppailulajeilla sellainen maine. Jos jollain oli vihreä vyö karatessa, se oli jo ihan jumala.

Kun aloitettiin judo, niin ei me enää tapeltu Erikankaan kanssa. Lieksassa se joka veti, oli aikamoinen diktaattori. Ylempivöinenhän minä aina olin ja juoksutin muita.

Erika oli hyvin aktiivinen. Hän lähti jo valkovöisenä kilpailemaan. Sitten nuorten SM-kisoissa Heinävedellä hän voitti pronssia. Edustusvalmennusporukkaan pyydettiin, mutta Erika valitsi, että hän haluaa opiskella kunnolla. Jonkin verran kilpaili, mutta keskittyi enemmän yliopistohommiin. Oliskohan parilla ev-leirillä käynyt.

Työura kun oli saavutettu, niin hän innostui taas judosta hirveesti lähti tavallaan uudelleen nousuun.

Erika on hirmu jämpti ja tarkka. Pikkutarkka ehkä mun mielestä, koska oon saanut siitä välillä kärsiäkin. Ja hirmu luotettava tekemisissään. Ja hyvä organisoimaan. Kyllä hän nykyään on paljon rennompi kuin silloin nuorena. Hän oli pikkutarkka ja mie semmonen höölölöö.

Lieksassa olin lähdössä Peten kanssa Nurmekseen tiiä minkä takia hengailemaan ja Erika ryntäs parvekkeelle ja huusi, että et kyllä lähe, huomenna on lakkiaiset ja tänään harjotukset siihen. Mie vaan että aijaa, pitääkö siellä olla. Kyllä me Peten kanssa lähettiin Nurmekseen ja jäi ne lakkiaisharjoitukset. Erika oli tosi vihanen.

Englannin opettajakin pyöritteli päätä, että miten sie voit saaha nää kirjotukset läpi. Se oli mysteeri että pääsin lukiosta. Ja vielä ihan hyvin. En ottanut ressiä kyllä minkäänlaista. Mutta Erika oli tosi jämpti ihan lapsesta asti ja aina vähän komentamassa, että mitä pittää.

Välillä on semmonen olo tässä iässä ja kun on judokokemusta jo, että ehkä on vähän yliotettakin. Voi vähän komennella. En minä kyllä komentele, mutta nyt on vara antaa ohjeitakin. Ei mulla ollu mitään annettavaa silloin nuorempana, kun hän tiesi kaiken.

Olin niihin aikoihin dj:nä pitkään ja käytiin aina kaverin kanssa Nurmeksessa soittamassa levyjä. Dj-kaverikin harrasti judoa, ja alettiin sitten vetää peruskurssia Nurmeksessa 1987. Siellä oli peruskurssilla 137 henkeä. Siitä on jäljellä Mustosen Mika.

Nurmeksen toiminta kasvoi aika hyvin. Mika rupesi sitä pyörittämään, ja mie lähin armeijaan.

Armeijan jälkeen oli pari semmosta huilivuotta 1990-luvun alussa. Kävin paljon Savonlinnassa soittamassa levyjä ja kun tuli ero, muutin Lappeenrannasta Savonlinnaan ja sieltä sitten Kerimäelle.  Rupesin täällä vetämään peruskurssia 1992 tai 1993. Täällä oli 1970-luvulla ollut jotain kurssintynkää, mutta seuraa ei ollut.

Nyt olen seuran puheenjohtaja ja Mariannen (Kosonen) ja Tiian (Kosonen) valmentaja. Silloin tällöin käyn muillekin vetämässä ja kun ehdin niin käyn junnujen kanssa kisoissa. Organisoin kaikenlaista. Semmonen puuhamies olen.

Judonoko tuntuu vähän omalta lapsoselta, kun ite on lähtenyt tekemään sitä. Ja menestystäkin  on ollut.

Ensimmäisiä kovia kilpailijoita oli Huttusen Jussi. Hän sai monta SM-mitalia, ensin nuorissa ja sitten miehissä. Sitten tuli Laitisen Sanna. Sanna aloitti naisten buumin meillä. Sanna oli ensin, sitten tuli Kaisu (Redsven). Kaisu otti mallia, että haluan olla kuin tuo Sanna ja niin edelleen. Esikuva on ollut aina se edellinen. Tytöt on halunneet täällä kilpailla. Nyt on kyllä pari hyvää poikaa tulossa, mutta aika vähän on ollut poikia kilpailupuolella, en tiiä mikä on kun ei oo napannu.

Mariannen kanssa homma lähti siitä, kun mulla oli labrumvaurio olkapäässä ja vuonna 2012 se leikattiin. Oli neljän kuukauden sairasloma eikä mitään tekemistä, joten enemmän pääsin olemaan judosalissa ja huomasin Mariannen. Sanoin että eiköhän lähetä kilpailemaan, kun noin napakasti lähtee. Sitten mentiin Kuopioon ja hän voittikin sitten siellä ekat kisat heti keltavöisenä.

Kesäsin me on kerätty Mariannen ja hänen isänsä kanssa Mariannen kisakassaan rahaa sienestämällä. Paras päiväsaalis on ollut 80-90 kiloa haaparouskua. Ne on kauppasieniä. Mariannen isä keittelee niistä suolasieniä.

Tuossa lähikuusikossa on käyty. Siellä on karhun pesäkin, kuuluu joskus sieltä murinaa ja höyryäviä läjiä löytyy. Sehän se on judokan unelma, päästä karhun kanssa painimaan. Ultimaattinen testi. Varmaan 500-1000 kiloa tulee kesän aikana sieniä kasaan. Ja isänsä käy nuotalla kalastamassa.

Itse olen myös ravintolakokki ammatiltani ja teen sitä työkseni kesäisin. Olen näyttelijäliiton kesäkodin Suvirannan pääkokki ja teen kaiken siellä. Olen työllistänyt siellä Mariannea ja nyt työllistän Tiiaa.

Alussa tein Kerimäen leirien kaikki ruuat. Nyt on Airi, Riitta ja Sari lähteneet hoitamaan keittiöpuolta. Kyllä mie huomenna sen spagettikastikkeen teen. Se on semmonen mistä kaikki on pitäneet, myös lapset.

Aika usein Mariannen ulkomaanreissulla, kun aamulla lähtee lennot, ollaan ensin Erikan luona Hämeenkylässä (Vantaalla) yötä ja lähdetään siitä matkalle. Joskus kun tullaan myöhään, jäädään Erikan luo yöksi.

Viikottain soitellaan ja puhutaan judoasioita. Varmaan Tapsa, Erikan mies, on siihen ihan kypsä. Aina kun tavataan, on hirveet judojutut. Mie kerron omasta seurasta ja hän omasta seurastaan.  Puhutaan kilpailutuloksista, kerron mitä Marianne on tehnyt ja hän kertoo Jukaran nuorista, ja miten Samuli on otellut.

Molemmilla on semmonen draivi, että pitää saada jotain aikasiks, hommaa eteenpäin.

Ehkä sitä on luotu organisoimaan jotain. Tykkään järjestää tanssitapahtumiakin. Tykkään siitä että ihmiset viihtyy ja saa jotain siitä, minkä itse on luonut tai mikä on kimpassa tehty. Siitä se hyvä olo tulee. Ei mulle oma menestys ole niin tärkeä, se on tärkeää että muut menestyy tai niillä on mukavaa, ne nauttii tai oppii.


Erika Markkanen:

Mä oon puolitoista vuotta nuorempi Mihaa, mutta mä oon ollu vahvempi luonne. Mä oon pomottanut sitä aina. Ei me hirveesti nuorena tapeltu, mutta välillä painittiin ja eräs kaunis päivä mä huomasin, etten enää pärjää hänelle. Miha oli judossa! Ja tietysti hän kasvoi silloin aika paljon.

Vaikka ollaan eriluonteisia, niin me on aina hyvin tultu toimeen. Ei ole hirveesti riidelty vaan enemmänkin sovussa leikitty ja tehty samanlaisia asioita ja oltu samanlaisista asioista kiinnostuneita.

Miha oli yli vuoden ollut judossa ja sitten hän pokkana ilmoitti mut tammikuussa 1986  peruskurssille. Vanhemmat oli sitä vastaan. Heidän mielestään judo ei ollut tyttöjen laji. Ja he ei yleensä puuttuneet mihinkään meidän harrastukseen. Miha sanoi, että höpöhöpö, sinne vaan, ja raahasi mut niinkun me aina otettiin joka paikkaan toisemme mukaan. Olin silloin vähän alle 16-vuotias.

Se oli aluksi ihan kivaa, mutta sitten kun välillä iski laiskuus, niin Miha silti raahasi mut sinne treeneihin. Kunnes siitä treeneissä käymisestä tuli nopeesti aika lailla tapa ja sit sitä kävi neljä kertaa viikossa. Oli itsestään selvää, että sinne mennään.

Meillä oli pieni seura. Meitä oli toistakymmentä, ja me oltiin tosi hyvä yhteisö. Kesälläkin pelattiin jalkapalloa ja käytiin uimassa porukalla ja oltiin judoseuran johtajan luona raksalla töissä. Hyvin tiivis porukka oltiin.

Siihen aikaan aikuiset, vanhemmat ja huoltajat eivät osallistuneet lasten harrastuksiin. Me hoidettiin porukalla meidän nuorimmatkin harjoittelijat mukaan kaikkialle, ja vanhempia harjoittelijoita löytyi aina kuljettajiksi. Käytiin kimpassa kisoissa ja leireillä Itä-Suomessa. Alueleirit oli hyvin suosittuja. Käytiin Kiteellä, Joensuussa ja Tohmajärvellä. Viholaisen Mauri ja Vuoren Matti oli Joensuussa vetämässä, ja siellä käytiin usein lisäoppia hakemassa. Se oli siihen aikaan ainoa tapa millä sai kehitystä seuraan. Silloin ei ollut seurassa ylempiä vöitä, sininen vyö oli korkein.

Aika paljon harjoittelin poikien kanssa. Meillä ei ollut oikeestaan kuin yksi muu nainen ja hän oli mua paljon kevyempi. Tekniikatkin kehittyi siihen, tuli paljon käytettyä pyyhkäisyitä ja mattotekniikoita, sellaisia millä pärjää isommillekin kavereille.

Suoritin keltaisen vyön Pikadonin leirillä. Miha mut sinnekin lähetti. Olin siellä leirillä ainoa valkovöinen ja joku siellä päätti, että mä voisin suorittaa keltaisen. Ja Miha sitten lähetti mulle pika-expressinä judopassin, jotta mä voin suorittaa keltaisen vyön.

Mikkosen isä oli mulla graduoitsijana. Koko jengi vielä jäi treenin jälkeen istumaan siihen ja katsomaan, että mitä tapahtuu. Mulla oli aika hyvä uke, joku kunnon kisaaja, se tsemppas mua ja mä olin ihan jäässä. Mutta siihen aikaan mentiin vaan syteen ja saveen. Hypättiin kylmään veteen.

Aika nopeesti mä olin kisoissa, valkovöisenä jo KLL:n kisoissa. Ja kun pääsi siihen ensimmäisen kolmen sekunnin ipponin makuun, niin eihän siitä ollut paluuta.  Mutta siihen aikaan Itä-Suomessa oli kyllä ongelma se naisten puute. Kisoissa naisten kanssa oli ihan erilaista kun ne oli paljon vikkelämpiä ja notkeampiä kuin miehet.

Miha veti silloin aika paljon sitä seuraporukkaa ja kisaporukkaa. Kun mä olin puolitoista vuotta harjoitellut, niin hän päätti 1987 syksyllä että nyt lähdetään kimpassa nuorten SM-kisoihin. Ja niinhän me mentiin sitten kolmen kilpailijaa Immon Ladalla ja Miha koutsina Heinäveden SM-kisoihin ja saatiin kolme SM-mitalia sieltä. Pienellä porukalla ja hyvällä koutsilla.

Miha toimi hyvin esimerkkinä. Hän kilpaili jo mua ennen. Hänellä oli tekniikkana hidari uchimata ja siitä hän oli hieman kuuluisakin. Se tuli yllätyksenä monelle.

Kun Miha suoritti sinisen vyön, mä olin hänelle ukena. Ja korkeelta tultiin alas kataguruma. Miha oli silloin jo pitkä. Paljon honkelompi mutta pitkä. Siinä katagurumassa piti opetella ukemiin ajoitus, että ei vielä, ei vielä, nyt!

Mulle tuli sitten se EV-suunnitelma (EV=edustusvalmennus). Sehän tuli postissa Judoliitolta siihen aikaan. Se on mulla vieläkin tallessa. Ja siinä luki, että aamulenkillä käydään, ja mä katoin että Lieksan pakkasissa varmasti lähden kuudelta lenkille. Ja sitten ne voimaharjoittelutkin. Mä oon aina ollut semmonen, että mulle tulee helposti voimaa. En oo eläessäni punttia vetänyt ja silti on ollut hyvät lihakset. Että punttiharjottelua...totesin että no ei oo mun juttu ollenkaan.

Mä tykkään liikkua, tykkään pelata koripalloa, lentopalloa, sählyä. Uintia, laskettelua, mitä tahansa. Isokin rääkki on ihan ok, kun sä teet sitä ryhmässä ja judoharjoituksissa tai pelaat jotain. Saa hiki lentää ja saa tulla paikat kipeeksi. Mutta punttisalitreeni niin ei. Pitää olla hauskaa samalla että mä jaksan tehdä sitä. Sen takia mä en oo ikinä ollut semmonen tavoitteellinen urheilija että mä oisin jaksanut puurtaa tietyn asian eteen.

Myöhemmin, kun käytiin kaverin kanssa veteraanien EM-kisoissa, oli ensimmäinen kerta kun mä aloin oikeesti tehdä intervallijuoksua ja naruhyppelyä ja semmosta ekstratreeniä. Aattelin että jos me sinne asti mennään, niin se ei saa riippua siitä, että mä en jaksa.

No olihan se vetaraanien EM-taso aika paha. Meitä oli neljä sarjassa eli pieni porukka, mutta konkareitahan ne oli. Siellä oli sotilasammattilaisia ja tämmösiä. Eka oli saman painoinen mutta päätä lyhyempi. En mä tiedä, mitä semmosen kanssa tehdään. Ikinä en ollut törmännyt tommoseen muodostelmaan. Jos ne on lyhyempiä, ne on ketterämpiäkin ja liikkuu yleensä paremmin, mutta tätä ei saanut millään liikutettua.

Mulla on ollut vähän semmosta yllytyshullun vikaa, että mä lähden judoon ja mä lähden sinne SM-kisoihin ja leirille ja suorittamaan pokkana keltasta vyötä ja veteraanien EM-kisoihin. Mitä tahansa kaverit aina keksii.

Aloin vetämään junnutreenejä aika pian silloin kun olin aloittanut judon, 16-vuotiaana. Junnujen kanssa on hauska toimia. Mähän oon ollut Jigokun jälkeen aika monessakin seurassa ja ajautunut aina tähän seuraohjaajahommaan.

Kun aloitin opiskelut, niin kävin FinnDain treeneissä jokusen kerran mutta sitten opiskelijaelämä vei. Parin opiskeluvuoden jälkeen menin Espoon urheilijoihin. Sitten muutin Itä-Helsingin puolelle ja kävin Tapanilan Erässä kolme vuotta. Sitten tuli lapset väliin ja muutettiin Länsi-Vantaalle. Sit me käytin Mihan kanssa Finnish Openia katsomassa ja tuli taas semmonen olo, että on pakko päästä tatamille. Siitä se lähti, 2004 menin Vantaan Jukaraan ja sinne oon jäänyt.

En ole enää Jukarassa puheenjohtaja mutta olen johtokunnassa, seuragraduoija, rahastonhoitaja, pienten junnujen valmennusvastaava. Junnuohjaaja, muksuohjaaja, kisajärjestäjä. Mulle on taas kertynyt näitä positioita. Oon yrittänyt pistää tehtäviäni jakoon ja pitää kiinni siitä, että kaikki ei oo mun varassa, koska siinä ei ole hirveesti järkeä, että yksi ihminen seurassa vaan tietää, miten asiat hoidetaan. Oon yrittänyt jakaa sitä tietoa. Meillä on hyvä talkoohenki esimerkiksi Wekara-shiain järjestämiseen, mutta olen haastatellut muitakin seuroja ja musta tuntuu että nykyään on enemmän pulaa oikeesti aktiivisista ihmisitä jotka haluaa antaa omaa aikaansa. Ja vaikka mä yritän kieltäytyä asioiden tekemisestä, niin en osaa antaa vaan olla.

Kaverien kanssa on puhuttu, että me halutaan itsellekin laadukkaita harjoituksia, ja se vaatii että seura toimii. Jos ei sitä joku hoida että se toimii, niin se vaikuttaa heti meihinkin. Loppuu vetäjät ja tulevat junnutreenarit ja sitä kautta tietysti raha ja vähän kaikki. Että ei voi sanoa, että sitä ihan pyyteettömästi tekisi. Tottakai olen ajatellut omankin lapsen kannalta, joka on alle viisivuotiaasta harjoitellut seurassa, että hänelläkin olis jatkumoa ja treenikavereita ja hyvää valmennusta.

Miha on yhtenäisesti tehnyt tätä judohommaa. Mäkin olin reunalla Nurmeksen seuraa perustamassa, ja sitten Miha perusti Kerimäelle Judonokon. Miha omistautuu, antaa tosi paljon aikaansa, osaa järjestelmällisesti tehdä niitä asioita ja valmentaa ja olla kiinnostunut myös siitä, mitä ne valmennettavat tekee ylipäätänsä. Ehkä mulla olis opittavaa siinä, että hän osaa myös antaa aikamoista kritiikkiä kisaajille. Mä oon siinä paljon lepsumpi. Ja se on justiinsa kritiikki joka kasvattaa sitä, joka oikeesti haluaa kisata.

Aika usein mä meillä etelässä majotan Judonokon kisaajia, tulee ne Mihan kanssa tai ilman. Onneksi mies on vielä siinä aika hyvin mukana. Aina voi sanoa, että ne judokat ei kuitenkaan syö, ne tarvii vaan patjat.

Jos Mihan ja mun vanhemmilta kysyy, niin ne sanoo, että te ootte ihan vaan judoa. Aina vaan judoa judoa ja judoa. Välillä on tullut sitä mielipidettäkin, että voisko olla vähemmän.

Ehkä meillä on jokin aktiivisuusgeeni tehdä asioita. Mun poikakin on hyvin hyvin seura-aktiivi. Ja ihan omasta alotteestaan. Hän on pienestä pitäen kantanut tatamia ja pyörinyt jaloissa, halunnut auttaa lerillä ja kisoissa toimitsijana ja vetänyt apuohjaajana muksujudossa ja junnujudossa, ja sitten halusi vetää jo junnujen peruskurssia ja veti sitä kolme vuotta. Nyt hän vetää näitten junnujen kilpailutreenejä kerran viikossa ja järjestää vappuleiriä ja kaupunkisotatapahtumaa koko Jukaralle. Ja on vielä partiossa tekemässä kaikkea, eli se on varmaan joku semmonen aktiivisuusgeeni mikä tässä on, että ei osaa olla tekemättä.

Samuli on tosiaan ollut muksujudosta asti mukana ja ajautunut yhdeksänvuotiana kilpailijaksi. Ja hänen kanssaan mä oon myös aina mennyt. Jos hän haluaa ev-leirille niin selvä, tuetaan sitä. Jos ei halua niin sitten ei. Mulla on tavoitteena oman pojankin kanssa, ettei se tekisi liikaa. Ei liikaa treeniä, ei liikaa leiritystä eikä liikaa kilpailua, jotta kiinnostus judoon ei sammuisi siihen kun tulee kaikkea liikaa. Tavoitteena on, että hän olisi jatkossakin meillä seuratoimihenkilönä, vetämässä treenejä ja antamassa oppia eteenpäin. Näitä nuoria kavereita tarvitaan.

Junnuna kiinnostus tulee on aika paljon myös siitä, millaisia kavereita sulla on seurassa. Teini-iässä se on äärimmäsien tärkeetä. Se oli varmaan mullakin, että oli se veli siinä ja muu kaveripiiri ja tuttuja siellä. Semmosella porukalla jaksaa tosi paljon tehdä.

Kirjoittaja

Annikka Mutanen