Erottamattomat Balatkhanovit

Vadud on opettanut pikkusiskonsa Enisan ja Hedan harjoittelemaan, vaikka kukaan ei olisi vahtimassa.

 
13.2.2018

Vadud Balatkhanov, 26
töissä lastensuojelualan yrityksessä

Enisa Balatkhanova,15
Heda Balatkhanova, 13
peruskoululaisia

seura Meidokan

 

Vadud Balatkhanov:

”Asuttiin Paiholan vastaanottokeskuksessa, Joensuun ja Kontiolahden välissä. Kun täytin kymmenen vuotta, sain lahjaksi, että aloitan judon. Tai piti aloittaa paini, mutta siellä ei ollut kuin krekoa, ja se ei käynyt, en tiedä miksi. Isä on joskus vapaapaininut.

Käytiin karate-, taekwondo-, ja judonäytöksessä. Mä valitsin judon. Varmaan yksi syy oli siistit puvut ja toinen se, että kun ne heitti, tuli sellaset lämäsyt. Ja se muistutti vähän painia.

Aloitin Joen Yawarassa. Siellä ohjasivat Taru Huikuri, nykyään Romppanen, ja Satu Huikuri. Ne on siskokset.

Kun oli eka kisa, johon mun piti mennä, piti olla seitsemältä urheilutalolla. Sieltä lähdettiin Savonlinnaan tai Lappeenrantaan, johonkin 200 kilsan päähän. Mä luulin että se oli seitsemältä illalla, mutta olis pitänyt olla siellä aamulla. Sen jälkeen Taru alkoi kirjoittaa mulle lapun, että missä pitää olla. Ja kysyin siltä aina. En enää myöhästynyt. Mutta se oli kyllä shokki.

Suoritin keltaisen ja oranssin Yawarassa. En muista, kuinka kauan asuttiin Joensuussa, mutta muistan tarkasti, montako vyötä suoritin.

Sitten me saatiin oleskelulupa. Piti muuttaa pois Joensuusta, ja meillä oli paikka Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnasta lähdettiin heti kun suoritin sinisen vyön. Mun hyvä kaveri harrasti judoa mun kanssa, ja se oli lähtemässä Hämeenlinnasta. Sanoin isälle että nyt pitää muuttaa. Sitten suunniteltiin, että nyt lähdetään, ja muutettiin Helsinkiin.

Mietin, että kuka Helsingissä on voittanut mut. Karri Myllylä, sen kanssa oli kovia matseja, ja jossain SM:issä mä hävisin sille B-junnuna. Näin ev-leirillä Karrin isän Seppo Myllylän ja menin kysymään siltä, että voinko tulla teidän seuraan. Että mä oon kohta muuttamassa Helsinkiin.

Seppo sanoi, että joo, ilman muuta. Ja että sillä ei ole mikään iso seura. En tiennyt että sillä oli lastenkoteja, en osannut kuvitella. Mutta ei se ollut ongelma, että ei voisi liittyä.

Menin just silloin yläastelle. Olin vuoden vuoden muista jäljessä, ehkä 14-vuotias.

Siskot on paljon mua nuorempia, ne on nyt 13 ja 15.

Ne on erilaiset keskenään. Enisa tykkää vaan olla, ja Hedan pitää saada tehdä paljon. Mun isä on paljon puuhannut niiden kanssa, ja se vei ne myös judoon.

Kun mä lähdin ekoja kertoja Japaniin, niin Heda sanoi, että sekin haluaa. Isä vastasi, että sun pitää käydä judossa, niin ehkä sä käyt joskus Japanissakin. Kai se siitä jotenkin lähti.

Eka mä en halunnut, että ne aloittaa. Jotenkin tuntui oudolta. Estin kaikilla tavoilla, että se ei tapahtuis.

Kun itse olin tehnyt sitä, niin tiesin, että se voi olla aika raskasta. Välillä on sellaisissa tilanteissa, missä ei mielellään haluais että ne olis. Tulee loukkaantumisia. Eikä judosta tule kuitenkaan mikään ammatti.

Kun siskot aloitti judon, niin Enisa ei oikein halunnut mennä treeneihin. Mutta kun Hedalla pitää olla pari, niin sitä pakotettiin sinne mukaan. Sanottiin, että kun sä suoritat mustan vyön, niin sitten sä voit lopettaa.

Sit mä sanoin, että kun ne suorittaa mustan vyön, niin lähdetään Japaniin. Kyllä se on vielä voimassa. Saa nähdä suorittaako ne mustan, nyt on ruskeat vyöt.

Heda oli alusta asti innostunut. Se on oikeasti ahkera, käyttää myös omaa aikaa. Sitä pitää vähän jarrutella. Yritän sanoa, että jos me tehdään judoa, me tehdään sitä kunnolla, mutta ei tähdätä mihinkään kisoihin. Jos meet matsiin, matsaat rehellisesti ja pärjäät hyvin, se on hyvä juttu. Mut jos et pärjää, niin voi voi, se on sellainen peli. Tänään voitat, huomenna häviät.

Kaikki häviää jossain vaiheessa, sitä ei kannata pelätä. Mutta ennen kun sä häviit, sun pitää tehdä jotakin. Ei saa hannata yhtään. Mieluummin yrität ja häviät jossain yrityksessä kuin pakenet peloissas. Se on vain matsi.

Heda ottaa vakavasti tappiot. Se jää miettimään niitä. Se on ihan hyvä asia, mutta ei oo hyvä jos se jää päälle liian pitkäksi aikaa.

Enisakin ottaa kyllä tappiot vakavasti, mutta se osaa jotenkin käsitellä ne. Enisa on fyysisesti vahva, meidän perheessä kaikista vahvin. Ehkä mun isosisko on ollut vielä vahvempi. Mulla ei oo kun siskoja.

Matolla Enisa yrittää tehdä liikaa kirjan mukaan. Ei voi mennä täydellisesti aina. Judo on dynaamista koko ajan, se muuttuu ihan hetkessä. Jos sulla on ote, silloin täytyy tehdä. Jos odottaa täydellistä otetta ja paikkaa, se on mennyt jo se tilanne.

Mä raivoon siitä aika paljon Enisalle.  Sun pitää tehdä, vaikka et ole sataprosenttisen hyvä. Jos sä teet ja vähän mokaat, sä kuitenkin teit sen. Sä teet uudestaan ja vähän korjaat seuraavalla kerralla, ja korjaat seuraavalla kerralla. Tulet varmemmaksi siinä tilanteessa, tunnet sen turvallisemmaksi.

Ihan sama kuin jos hyppäät veteen kympistä. Ensin et uskalla kuin jalat edellä, eikö niin. Sit kun  meet ja meet, se ei enää tunnu pelottavalta. Mutta Enisa ei mene, se haluaa varmistaa että se on varmasti turvallista. Jos se ei ole satavarma, niin se ei halua.

Heda kunhan se pääsee vaan tekemään, se on tyytyväinen.

Kummallakaan ei ole vielä mikään tekniikka hyvä. Enisa tykkää oikaista jossain voimalla, ja Heda suuttuu jos uke on vähän vino tai ei reagoi oikein.Välillä kympistä kaksi onnistuu. Mutta jos vertaa siihen mitä mä osasin pienenä, niin on niiden kaikki tekniikat parempia kuin mulla saman ikäisenä.

Oikeesti siskot ottaa ihan hyvin judoa. Silloin kun ne ottaa, ne ottaa oikeesti hyvin.

En ole niille ainoa valmentaja. Ne harjoittelee paljon ja niillä on hyviä valmentajia, niin kuin Tapani Piri Meidokanissa.

Mutta aina kun mä näen, että se on niille sopivaa ja ne pystyis tekemään, mä yritän ottaa ne mukaan harjoituksiin.

Välillä kun treenaan oikeasti, mulla ei ole aikaa opastaa. Viime aikoina olen paljon tehnyt niin, että ensin vedän omat treenit ihan rauhassa, ja sitten ruvetaan pohtimaan niiden juttuja. Muuten menee liian sekavaksi.

Aina jompi kumpi ottaa jonkun asian vähän nopeammin vastaan ja toinen vähän hitaammin. Loppujen lopuksi ne kyllä tajuaa sen.

Kyllä ne suuttuukin. Heda suuttuu kun ei onnistu, ja Enisa suuttuu kun mä huudan. Mutta jos mä sanon viisi kertaa ihan rauhallisesti eikä ne siltikään ymmärrä, niin mä huomaamatta alan huutaa. Asia voi olla ihan yksinkertainen, sanon että kyynärpään pitää nousta ylös. Silti ne kattoo mua ihan niin kun nolla taulussa, no ku, mitä piti tehä...

Mä tiedän, että ne asiat mitä mä vaadin, on välillä sellaisia, että ne vaatii toistoja. Aina ei kukaan kato eikä oo neuvomassa, että nyt meni hyvin ja nyt meni huonosti, nyt meni hyvin, nyt huonosti. Sun pitää oppia itse tuntemaan, mikä menee hyvin ja mikä ei. Silloin kun se on oikein, se on kuin voi sulaa.

Mä saatan sanoa, että näitä pitää tehdä ja sä voit harjoitella näin ja näin. Jos sä et tee niitä, se näkyy matolla. Toinen yrittää väittää vastaan, että mä teen joka päivä, mutta se ei oo tehnyt, kun sä et oo näkemässä.

Jos sä et tee judoliikettä itse etkä mieti sitä, vaan teet konemaisesti sillon kun sulle salilla sanotaan, joo, se saattaa onnistua pari kertaa silloin, mutta seuraavissa treeneissä sä unohdat sen, koska et ole miettinyt sitä itse.

Jos tytöt ei jaksa niin monta randoria ottaa putkeen, mä välillä sanon, että hidasta ja jätä väliin. Mutta sitten jos haluaa pystyä ottamaan enemmän randoreita, pitää alkaa vähän haastamaan itteensä. Et voi koko ajan ottaa niin, että sulla on mukava olla. Jossain vaiheessa pitää mennä sinne, missä ei ole mukava olla. Ilman sitä ei onnistu. Sä et voi olettaa, että sä uit kuin kala vedessä ja sitten sä oot yht äkkiä huippu. Niin ei käy.

Varmaan noi on ne asiat, minkä takia mä en edes halunnut että ne harrastais. Mä tiedän, että se vaatii helvetisti. Se vaatii yksinäistä toistoa.

Sit kun ne suorittaa sen mustan vyön, niin sit ne voi päättää, haluuks ne oikeasti ruveta tähtäämään  kisoihin. Mun mielestä on ihan hyvä, jos niillä on musta vyö ja ne osaa judoa kaiken muun ohella.

Kun mä olen aika paljon käyny itse läpi sen mitä tapahtuu, mä osaan ennakoida tilanteita ja suhtautua niihin eri tavalla. Sillon kun sä elät sitä eka kertaa, sä mietit niitä voittoja ja että se on tärkeetä. Mut mä sanon niille, että nyt on tärkeetä että sä saat niin paljon matseja kuin mahdollista. Tytöissä ei ole niin paljon osallistujia, joten pitää mennä sinne missä on osallistujia ja saa otella. Ei lähetä semmoseen hommaan, että haetaan niitä mitaleita.

Vaikka sulla olis niitä, niin sit kun sä meet isompaan kisaan yht äkkiä ja haluat pärjätä, niin voi tulla aika kova vastaan, niin kuin seinä.

Mä muistan kun mä itse vihasin kilpailuja. Aina sattui joka paikkaan. Muistan kun mä joskus hävisin jonkin kisan, en muista miten. Sit mä mietin, että ensi kisaan mä valmistaudun. Se oli joku yksinkertainen ohjelma. Joka päivä koulun jälkeen, ihan sama missä tilassa mä oon, heitän repun pois ja punnerran ja teen vatsoja jonkun tietyn määrän. Näin mä tein niin että meni vuosi ja yli. Kun mä voitin seuraavan kisan, se oli oikeesti siisti tunne. Ei väliä kuka tuli vastaan. Silloin mä aloin tykkäämään siitä hommasta. Mä tajusin, että jos mä treenaan, niin mä voin pärjätä.

Me tehdään siskojen kanssa muutakin.Välillä me leivotaan. Viimeksi leivottiin keksejä. Pelataan myös pleikkaa, meillä on peli jota yritetään päästä läpi, Borderlands 2. Aina kun mulla on aikaa, tuun pelaamaan.

Joskus käydään uimassa. Melkein aina on jotain aktiviteetteja. Mutta sitten kun on koulu, on koulu ja käydään treeneissä. Viikonloppuna jos on kisat, mennään niihin.

Asuin välillä Tamperella. Siellä oli hyvä treenata, ja tykkäsin olla siellä. Mutta jotenkin tuntuu, että jos mä oon Helsingissä, musta on paljon enemmän hyötyä. Tavallaan Tampereella meni vähän liian yksitoikkoseksi homma. Käyt judossa, käyt töissä ja tuut pois.

Kun on perhe lähellä, se antaa paljon energiaa. Suomessa meillä on seitsemän kahdeksan henkilöä, jotka lasken perheeksi, enemmän tuttuja kenen kanssa mä voin olla mitä oikeasti olen. Se tuntuu tyhmältä, mutta antaa oikeasti energiaa, että näkee läheisiä. Niin jaksaa tehdä jotain asiaa.

Kyllä mä tosissaan aion vielä judoa tehdä, sen mitä mä pystyn. Saa nähdä mitä siitä tulee, sitten selviää. Jatkossa pitää vielä opiskella. Tarkalleen en vielä tiedä, mitä.

 

Enisa ja Heda Balatkhanova:
 

Enisa: Kun me olimme pieniä, Vadu kävi kisoissa. Kävimme tietysti katsomassa. Muistan vaan, että juoksin siinä salissa ja leikin Hedan kanssa. En tarkalleen katsonut matseja, koska en vielä tajunnut niistä mitään.

Heda: Mä halusin meistä ekana aloittaa judon. Joskus tulin mukaan seuraamaan Vadun treenejä, ja kisoista hänellä oli mitaleita paljon. Mä päätin, että haluan olla kuin Vadu.

Enisa: Mä tulin ensin vaan katsomaan harjoituksia, mutta halusin sitten myös mukaan, koska näin, että se oli aika kivaa. Randorit näytti jännältä, ja kun Heda ei pystynyt voittamaan jota kuta, aloin huutaa laidalta, että tee näin ja näin.

Enisa: Vadu sanoi aika usein silloin kun me oltiin pieniä, että se ei ole helppoa. Pitää tehdä paljon töitä, että saavuttais jotain.

Heda: Jos yrität koko ajan samaa asiaa niin se lopulta onnistuu.

Enisa: Vadun judossa on parasta se, miten hän tosi helposti liikkuu yhdestä heitosta toiseen. Hän on aika rento. Jos vastustaja on tosi iso tai pitkä tai painava, niin hän löytää tavan voittaa tai käyttää niitä hyödyksi.

Heda: Hän ottelee rohkeasti. Ei luovuta vaan tekee lopuun asti aina.

Enisa: Joskus tuntu siltä, että Vadu heti tietää, mitä vastustaja tekee. Ainakin aina kun mä otan Vadun kanssa, niin hän heti tietää, olenko väsynyt vai pirteä tai jaksanko heittää. Viimeksi kun otin hänen kanssan randoria, niin huomasin, että kun yritin käsillä liikuttaa eikä mun jalat tehneet mitään, hän huomasi sen ja lakaisi mut ihan kuin mä olisin joku puu tai oksa. Molemmat jalat ilmaan, kuin olisin jalkapallo.

Enisa: Vadu antaa meille tehtäviä, liikkeitä ja harjoituksia, joita meidän pitää tehdä. Hän sanoo, että tehkää näin, näin ja näin, niin se auttaa edistymään judossa. Joskus mä en uskonut sitä. Mutta sitten kun mä tein, niin mulla onnistui tekniikat paremmin. Ja sitten taas jos en tehnyt yhtään, niin heti alkoi huomata randorissa, että mä en esimerkiksi pysty liikkumaan yhtä nopeasti.

Yksi tehtävistä, joita mä inhoan yli kaiken, on juoksu. Me juostaan yhdessä, ja jos joku kolmesta jää jälkeen, niin se joutuu juoksemaan vielä yhden kierroksen lisää. Vadu juoksee aika nopeasti mun mielestä ja aina kun mä jään jälkeen, se alkaa huutaa, että juokse nopeammin. Tai sit joudut juoksemaan vielä yhden kierroksen.

En muista kuinka pitkiä lenkit ovat, mutta tiedän tarkasti kuinka kauan ne kestävät. Joko 30 tai 45 minuuttia, riippuu millaisella tuulella Vadu on.

Heda: Se vaihtelee. Mä hengästyn tosi nopeasti, ainakin ennen hengästyin. Kun olin pieni, oli tosi raskasta otella. Tuntui etten pysty tekemään mitään, olin tosi heikko, hengästyin tosi paljon. Ja kun Vadu tiesi sen, aloimme juoksemaan lenkkejä. Se oli tosi raskasta. Nyt paranee vähän. Mutta viime harjoituksissa kun juoksimme spurttia, hän sanoi, että nämä treenit ovat vielä tosi kevyitä verrattuna muihin maihin.

Heda: Olemme Enisan kanssa yhdessä melkein aina. Opiskelemme samassa koulussa. Ollaan tietenkin yhdessä välitunnilla.

Enisa: Yleensä treenaamme myös yhdessä, mutta joskus voi olla että mä tai Heda joudutaan olemaan yksin. Kun juoksee yksin, se on paljon kamalampaa kuin jos olisi Vadun tai Hedan kanssa. Mutta sitten sä ajattelet, miksi juokset, ja ymmärrät paremmin, mitä varten harjoitus on.

Enisa: Viimeksi Vadu selitti, että hän ei aina pysty olemaan mukana, mutta meidän pitäisi harjoitella ilman häntä. Hän antoi meille erilaisia testejä ja tehtäviä, että me itse voisimme rakentaa omia treenejä.

Heda: Pitää osata treenata, vaikka sisaruksista ei kukaan ole mukana.

Enisa: Hedan kanssa on joskus helppoa harjoitella, mutta joskus voi käydä, että se on tosi vaikeaa. Kun jotain menee huonosti, alkaa vaan syyttää toisiaan, että se on sun takia. Mutta kyllä me sitten lopulta, ehkä tunnin päästä, rauhoitutaan ja tehdään se tehtävä loppuun asti.

Heda: Muiden kanssa menee helposti ainakin tekniikka. Toisistamme me tiedetään, mitä toinen tekee ja mitkä on hänen heikkouksia.Toistelemme toiselle, että tee nyt oikein käsiveto tai lantio. Toinen aina tietää, mitä mä teen väärin.

Enisa: Tekniikassa me huomautellaan toisilleen, ja randorista tulee tosi tiukkaa, koska molemmat tietää mitä toinen tekee.

Heda: Siitä tulee aika kiinnostavaa randoria.

Enisa: Kun sä ottelet sun pikkusiskon kaa, sä ymmärrät et hän tietää sun jokaikisen tekniikan ja joka ikisen jalkalakaisun ja heiton ja sulla alkaa mennä hermot. Ja sit toisellakin menee hermot ja sit alkaa

Heda: tosi tiukka

Enisa: randori.

Heda: Uusia tilanteita syntyy tosi paljon. Kun toinen tietää mitä mä teen, niin mä joudun tekemään jotain muuta. Enisa tietää, että mä teen seioinagea oikealla puolelle, joten mun täytyy mennä vasemmalle seoinageen. Ja kun se tietää että menen vasemmalle, pitää tehdä jotain muuta heittoa. Tai liikkua toisin päin, että hän jää kiinni.

Heda: Enisa on vahva ja menee koko ajan eteenpäin. Hänessä ei ole epävarmuutta. Hän voi esimerkiksi tehdä koko ajan ihan perusliikettä ja on sataprosenttia varma, että se onnistuu randorissa. Jos osaa tosi hyvin tekniikan, vaikka se olisi ihan perus, niin se onnistuu.

Enisa: Hedan judossa on parasta, että hän löytää jokaiseen tilanteeseen ratkaisun. Esimerkiksi hän yrittää seoinagea, mutta vastustaja on pitkä ja astuu Hedan yli, niin että kädet jää tänne alas. Silloin Heda ei irrota käsiä vaan vetää niin että vastustaja kääntyy selälleen. Joka ikisestä tilanteesta hän löytää poispääsyn tai jatkon.

Ja hän pystyy tosi helposti vaihtamaan tekniikasta toiseen. Jos hän on yrittänyt paljon samaa, niin loppujen lopuksi hän vaihtaa liikettä, koska hän tietää että vastustaja tietää jo mitä hän tekee. Seoinagen jälkeen hän voi tehdä vaikka ouchigarin. Mutta joskus käy niin, että hän yrittää vaihtaa liian paljon, niin että hän ei itse ymmärrä, mitä tekee.

Heda: Suurin osa vapaa-ajasta on judoa. Muuten ollaan kotona, tehdään läksyjä, luetaan kirjoja. Koulun jälkeen tullaan kotiin, on puoli tuntia aikaa, syödään, kerätään kamat, mennään treeniin. Illalla tulet kotiin, teet läksyt, menet nukkumaan taas. Ja huomenna taas sama. Siinä on viikko.

Enisa: Joskus mennään Myllypuron halliin pelaamaan jalkapalloa. Tai sit mennään kirjastoon.
On pelattu aika paljon jalkapalloa ja käyty uimahallissa vapaa-aikana. Jos kaikilla on ollut vapaata niin kaikki yhdessä on menty joko uimahalliin tai jalkapalloa pelaamaan.

Heda: Joskus koko perhe, joskus naapuritkin on tulleet mukaan. Pelataan myös lautapelejä, shakkia. Opimme siitä, että pitää olla taktiikkaa, miten voi huijata ja hyökätä.

Enisa: Olen aina hävinnyt Vadulle shakkipelissä. Hän aina voittaa ja sanoo vielä, että hän on huono pelaaja.

Enisa: Joskus leivotaan yhdessä erilaisia makeisia. Kun me leivotaan, meillä on kaikki siististi ja jokainen tietää mitä tekee, niin että kaikki pysyy rauhassa. Olemme oppineet sen Vadun judotreeneistä. Koska tiedämme, että jos jotakin menee pieleen, niin Vadulta menee hermot ja se lähtee vaan.

Heda: Joskus menee.

 

Kirjoittaja

Annikka Mutanen