Jarmo Pennalan liki 50 vuotta kestänyt
judoura kulminoitui 2. danin kokeeseen

Turun Judoseuran Jarmo Pennala kertoo tässä tarinansa siitä, miten ystävät ovat kannustaneet jatkamaan judouraa vielä vuosien tauonkin jälkeen. Judo kenties pelasti Pennalan myös ajautumasta nuorisuuvuosina huonoon seuraan. Tämä on tarina ystävyydestä ja periksiantamattomuudesta.

 
18.10.2020

Isoveli ilmoittautui jaappanilaiselle judo-painikurssille 70-luvun alkupuolella. Arveltiin, että se oli taas jotain hippijuttua. Kurssi järjestettiin painijoitten salilla Etelä-Pohjanmaalla. Hän pyysi minut mukaansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun minut pyydettiin judoon. Molskilla myllättiin alkeiskurssi läpi. Sitten tuli jäävuoren kokoinen mies, jolla oli musta vyö. Nimismies Väinö Haukka. Istuimme rivissä kuin jäniksen pojat ja yksi kerrallaan näytimme osaamistamme. Saimme keltaisen vyön. Vuosi oli 1972 ‒ olin 10-vuotias. 

Alkeiskurssin jälkeen judo jäi. Judokaverit pyysivät uudelleen mukaan harjoituksiin. Se oli toinen kerta, kun minut pyydettiin mukaan. Ensin sujui hyvin ja suoritimme oranssin vyön. Keitimme kaverin äidin kattilan ja judovyömme oranssiksi. Sitten yhteisissä harjoituksissa yhden aikuisen jalat iskivät minua nenään. Verta tuli kuin härän kurkusta. Juoksin kotiin ja itkien vannoin äidilleni, että sinne en palaa enää koskaan. Olin 11-vuotias.

Taas kului jokunen vuosi. Lapsuusystäväni alkoivat yksi kerrallaan oudosti vinoutua. Joka viikonloppuinen kaljoittelu ja katutappelut olivat 80-luvun Seinäjoella toki normaalia nuorisotoimintaa. Kohta kuvioihin tuli kuitenkin kaikenlaista rötöstelyä. Koin sen vieraaksi. En halunnut pelätä enää enempää poliisia enkä halunnut rikosrekisteriä. Oli pakko vaihtaa ystäväpiiriä. Tällä kertaa hakeuduin itse takaisin normaalimpien ystävien pariin. Seinäjoen Judoseuraan.

Judosta sai uusia ystäviä

Sain lisää ystäviä ja homma alkoi vakavoitua. Vetäjämme ilmoitti minut alueellisiin kisoihin. Se oli kolmas kerta, kun minut pyydettiin mukaan. Olin hätinä B-juniori ja vastassa oli aikuisia miehiä. Yritin jänistää, mutta Raitilan Jamppe talutti ja työnsi minut matolle. Huonosti kävi. Ensimmäiset otteluni judon kilpauralla kestivät kymmeniä sekunteja. Molemmat. Kisojen jälkeen itkin vihasta ja vannoin kostoa. Entisenä urheilijana isäni nauroi minulle ja sanoi, että: ”Syö poika vielä muutama puuro ja kyllä se siitä.”  

Koetin vielä kerran ottaa etäisyyttä judoon ja palata vanhojen ystävien pariin. Siitä ei tullut mitään. He olivat viittä vaille linnakundeja. Hengailin heidän kanssaan liikaa ja jäin luokalle kahdeksannella. Luokkaa uusiessani alkoi lamppu syttyä. Mitä vaihtoehtoja minulle tällä menolla jää. Oli pakko suunnata jonnekin muualle tai pilaisin elämäni. Ymmärsin, että minun täytyy palata tatamille ja niiden ystävien pariin, jotka eivät halua muuta kuin että harjoittelen heidän kanssaan. Pääsin viimein osallistumaan myös juniorien kisoihin. Yllätyksekseni voitin kaikki neljä otteluani ipponeilla.   

Huomasin, että pidän kilpailemisesti ja voittamisesta. En pitänyt niistä hermostuttavista tunneista, jotka edeltävät kilpailua. Myöhemmin ymmärsin, että ehkä juuri noiden tuntien aikana viimeistellään tulos. Halu voittaa löytyy korvien välistä. Tuomarin ”Hajme:n” jälkeen maailmassa ei ole muuta kuin sinä ja vastustajasi. Tunnet ensimmäisestä otteesta, millainen ottelusta tulee. Voit voittaa tai hävitä, mutta sen ajatteleminen on täysin yhden tekevää. Kunhan vain kykenisit tekemään parhaasi juuri nyt, juuri tässä.  

Kilpaura alkaa

Lisäsin harjoitteluani rajusti, aloin lenkkeillä ja kehittää voimaa. Lehtien jakamisesta sain vahingossa myös nopeutta jalkoihin. Harrastajista alkoi nousta kilpailijoita. Harjoittelukaverini Harri Viemerön kanssa pystyimme piiskaamaan toisemme kerta kerran jälkeen kivun tuolle puolen. Edustusvalmennusleireillä Seppo ”Jolo” Reivuo ja monet muut siirsivät rajaa vielä kauemmaksi. Ensimmäinen valmentajani, Hiroasu Tanyama huomasi, että olin vasenkätinen ja kielsi minulta oikean puolen otteen ja tekniikat. Se oli alkuun vaikeaa ja hävisin otteluita, mutta sitten alkoi tulla menestystä.

Aktiivista tai mainittavaa kilpauraa kesti kohdallani ehkä seitsemän vuotta. ”Päätä patteriin” lyömällä sain unohtumattomia ystäviä. Lukion jälkeen oli kuitenkin tehtävä päätös. Jos valitsen judon, haluan maailmanmestariksi ja satsaan ihan kaiken. Tuon asenteen opetti Jaakko Saari, nykyään 7. Dan. Hän kävi Seinäjoella Kauhavan Ilmasotakoulun opiskelujen ohessa ja sanoi, että harjoittelussa pitää olla tavoite. Ja se tavoite ei saa olla matalalla.  

Näitä pohtiessani, Shonen Shiai-finaalivastustajani B-poikien + 58 kilon sarjasta, Juha Salonen voitti miehissä MM-pronssia 1981. Eräässä Juhan lehtijutussa otsikkona oli, että: ”Saanko töitä MM-mitalillani? ” Päätin satsata ensin opiskeluun ja ammatin hankintaan. Lähdin armeijaan ja päädyin kadettikouluun ja edelleen merivoimiin. Sotakoulun aikaan ja urani alkuvaiheessa kilpailin vielä jonkin verran. Tällä kertaa minua ei enää pyydetty vaan käskettiin sotilaiden MM-kisoihin, olinpa sitten harjoitellut tai en.

Ottelut ja vastustajat olivat kovempia kuin koskaan kotimaassa, mutta eivät mahdottomia. Kärki ei olisi ollut kaukana, mutta urani meriupseerina vei sen maili maililta kauemmaksi. Ilmoittautuessani luutnanttina merivoimiin töihin, esitin samalla käskyn osallistua puolustusvoimien edustusvalmennusleirille. Silloinen esimieheni katsoi paperia ja sanoi: ”Merivoimissa ei judomiehiä tarvita.” Se oli sitten siinä.  

Musta vyö 1986

Hiro käski minua myös osallistumaan 1.dan kokeeseen. Meripalveluksessa en päässyt tatamille ja rimpuilin vastaan. Hiro ei luovuttanut, joen syksyllä 1986 osallistuin 1.dan kokeeseen, lähinnä kilpailumeriittien perusteella. Räpelsin katassa pahoin. Kataa ei tuolloin juuri kilpailijoiden keskuudessa treenattu. Sain kuitenkin paikkaukseksi näyttää omaa tekniikkarepertuaaria. Se tyydytti. Jorma Kivinen myönsi 1. danin.  

Sitten kului 34 vuotta siellä armeijassa. Aktiiviurani aikana kävin tatamilla harvakseltaan. Vedin myös pientä judoseuraa 2000-luvun taitteessa. Lapsia opettaessani opin jotain suuresta judosta. 2010 luvun alkupuolella niskaan asennettiin pala titaania ja tukijalan hamstring katkesi kokonaan yhdessä kylmiltään tehdyssä, tosi hienossa uchi-matassa. Ajattelin, että judoura on lopullisesti ohitse. Ainakin ortopedin mielestä.     

Talvella 2020 Turun Judoseuran Petri Sandell soitti ja sanoi, että Saaren Jaska on käskenyt minun osallistua 2.dan kokeeseen. Nauroin, että älä unta näe. Pystyn kyllä konttaaman tekniikat matossa läpi, mutta katan 30:stä heitosta en enää selviä. Puhumattakaan kaikkien judotekniikoiden, 68 heiton ja 34 mattotekniikan palauttamisesta mieleen. Santtu ei antanut periksi. Samoin pelotti vanhan mentorini, Jaskan käsky. Palasin tatamille. Vyökoekaverillani, Nikkasen Juhalla oli 1.dan kokeesta vielä pidempi aika, 39 vuotta. Päätimme yrittää. Se oli viides kerta, kun minut pyydettiin mukaan.

Kata otti koville

Dan-graduointien lähestyessä punnersi Turun Judoseuran tatamilla kymmenkunta vanhaa dania tosissaan, kerraten ja harjoitellen ”rajoitteidensa” mukaan erilaisia katoja. En ole koskaan nähnyt niin paljon mustia vöitä harjoittelemassa yhdessä.  Huomasin, kuinka paljon olen kaivannut tätä kaikkea.

Graduointipäivän aamuna olin hämmästyttävän hermostunut. En halunnut edes puhua kenellekään. Hoin itselleni, että tämä on vain simppeli koe, ei kilpailu tai mitään kuoleman vakavaa. Psyyke toimi kuitenkin vanhasta tottumuksesta toisin. Latauduin ja kävin menttaaliharjoituksena katoja ja tekniikoita läpi päässäni loputtomasti.

Graduoinnin alkaessa pää oli aivan tyhjä ja etenin tekniikasta toiseen kuin kone. Ihme, että muistin hengittää. Kaikki, mikä meni hyvin, tuli jostain syvältä selkärangasta, kaukaa menneisyydestä. Katoissa oli tietenkin edelleen pientä säätämistä. Kyselyosuudessa sain opettaa ja esittää vielä jotenkin toimivia lempiliikkeitäni. Hetken jo mietin, että kuinkahan tässä mahtaa käydä. Lopuksi minulle ojennettiin 2. dan-diplomi.

Kävelin pois tatamilta pohtien, että mitä ihmettä tapahtui. Silmissä vilisi lähes 50 vuotta henkilökohtaista judohistoriaa. Koin fiiliksiä, joita en ollut kokenut vuosikymmeniin. Koin jälleen pilkahduksen henkisestä voimasta, joka oli pelastanut minut elämässäni useita kertoja. Siitä, joka oli kantanut eteenpäin, kun kaikki muu on jo romahtanut. Voimasta, jonka opin ja hankin tatamilla, koska ystäväni vetivät minut mukaan judoon yhä uudelleen ja uudelleen. Pyytäkääs kavereita mukaan harjoituksiin. Käskekää tarvittaessa!   

Kirjoittaja

Jarmo Pennala