Jorma Kivinen, 8 dan – 80-vuotta 5.5.2022

Jorma Kivisen tarina sisältää lähes koko Suomen nykyisen judohistorian. Kivinen aloitti judon harrastamisen kaksikymppisenä nuorukaisena muutama vuosi Suomen Judoliiton perustamisen (1958) jälkeen. Tästä alkaen hänen elämänsä kiertyi tiukasti yhä enemmän ja enemmän Suomessa vielä tuiki tuntemattoman japanilaisen kamppailulajin pauloihin. Palava halu kehittyä vaati harjoitusolosuhteilta lisää kovuutta ja niinpä tie vei lopulta pitkälle harjoittelumatkalle lajin emämaahan Japaniin. Jatkuvaa, Jigoro Kanon oppien mukaisesti koko elämän mittaista oppimisen periaatetta kunnioittava laji on sittemmin ollut Suomen korkeimman vyöarvon, 8.danin, saavuttaneen judokan elämänsisältö, ammatti ja harrastus jo yli kuuden vuosikymmenen ajan.

 
4.5.2022

Sotalapseksi Ruotsiin vuoden vanhana

Jorma ”Jokke” Kivinen syntyi Helsingissä sodan riehuessa maailmalla. Jorman isäkin oli invalidisoitunut taisteluissa. Sota vaikutti myös perheen ainoan lapsen elämän alkuvaiheeseen merkittävästi, sillä hänestä tuli vasta vuoden ikäisenä yksi niistä lähes 80 000 sotalapsesta, jotka lähetettiin turvaan sodan jaloista naapurimaihin talvi- ja jatkosodan aikana. Heistä suurin osa sai uuden kodin Ruotsista.  Jokkekin sijoitettiin keski-ruotsalaiseen suureen kartanoon, jonka omistajaperheessä oli ennestään neljä tyttölasta. - Halusivat kuulemma perheeseensä myös pojan, hän muistelee.

Jorman varhaislapsuus kului pääosin tuolla maatilalla. Välissä hän oli kuitenkin pieniä ajanjaksoja äidin luona Helsingissä. Kieleksi vahvistui ruotsi. Lähestyttäessä kouluikää alkoivat vanhemmat Suomessa ja maatilalla Ruotsissa käydä keskusteluja jatkosta. – Itse olisin halunnut jäädä Ruotsiin, mutta päätökseksi tuli kuitenkin lopulta muutto äidin luo Helsingin Taka-Töölössä olevaan kotiin, Jorma kertoo. Valintapäätös oli kaikille osapuolille vaikea ja koskettava hetki.

Paluu kotiin – koulutie alkaa

Kotiin palaamisen jälkeen Jorma aloitti koulutiensä Urheilukadun lyseossa, joka antoi myös alkuopetusta. Samalla alkoi myös suomen kielen opettelu ruotsin tilalle. Koulu vaihtui toisella luokalla kodin vieressä, Taka-Töölössä sijainneeseen opinahjoon. Tämän jälkeen oli edessä jälleen koulun vaihto seuraavalla luokalla kunnes 4. luokasta alkaen hän sai oppia Meilahden kansakoulussa aina oppivelvollisuuden täyttymiseen saakka.

Lapsuuteen ja nuoruuteen kuului monenlainen liikunta. – Nuoruudessani harrastin muun muassa jääkiekkoa Töölön Vesassa, Jokke kertoo. Kaikenlainen liikunta, mm. pihapelit kavereiden kanssa oli kuitenkin jokapäiväistä, sillä nykyajan aikasyöppöjä tietokonepelejä ja muita vangitsevia näyttölaitteita ei ollut aikaa viemässä. Yhtenä näistä kavereista oli samassa talossa ja samassa kerroksessa asunut Joken paras ystävä, Eero Einari Martio. Eero ajeli taksia myöhemmin. Jokke puolestaan pestautui koulun jälkeen graafisen valokuvaajan oppisopimuksella töihin kirjapainoon. Varusmiespalvelun hän suoritti Ilmavoimissa Rissalassa kotiutuen alikersanttina.

Judoura alkaa

Joken elämässä tapahtui iso muutos Eero Einarin tullessa eräänä päivänä kertomaan hänelle, että Hesarissa oli ollut Judoliiton ilmoitus alkavasta judokurssista. Tuo vuonna 1962 järjestetty kurssi oli yksi ensimmäisistä liiton järjestämistä opetustilaisuuksista. Jokke kertoo, että sinne mentiin yhdessä intoa puhkuen. Alkoi säännöllinen harjoittelu, jossa opettajina toimivat Suomen ensimmäinen mustavöinen judoka Väinö Haukka ja mm. Risto Skogström. Nämä herrat olivat saaneet judon alkuopit omatoimisella opintomatkallaan Brysselissä. Siellä uuteen lajiin oli perehdytty itsensä Ichiro Aben johdolla.  Hän toimi tuohon aikaan Kodokanin judolähettiläänä Euroopassa. Väinö Haukan kanssa ensimmäisestä suomalaisesta mustan vyön arvosta olivat muuten kilpailleet Max Jensen ja Jussi Ikonen. Abe oli myöntänyt tuon arvon lopulta Haukalle.

Ensimmäiset Suomenmestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1963. Tähän kilpailuun kaverukset eivät vielä osallistuneet, mutta Jokke oli maton reunalla ottamassa valokuvia. Vuonna 1964 järjestettiin Helsingissä Suomi-Ruotsi-maaottelu, jossa nuorukaiset jo olivat mukana seitsemän-painoluokkaisessa joukkueessa. Jokaisessa sarjassa oli kaksi edustajaa. Jokke ja Eero voittivat molemmat ottelunsa, ja Suomi koko maaottelun. - Eero lopetti judoharrastuksen vähän tämän jälkeen, mutta minä jäin koukkuun, Jokke muistelee. Mustan vyön Kivinen suoritti heinäkuussa 1966 Ichiro Aben vetämällä kesäleirillä.

Harjoittelu tuotti tulosta ja taidot kehittyivät. Ensimmäisen Suomen mestaruuden Jokke voitti vuonna 1966. Mestaruus oli Jokelle niin mieliinpainuva saavutus, että hän kirjoitti kirjeen asiasta ”Ruotsin vanhemmilleen”. Samana vuonna hän sai merkitä ansioluetteloonsa myös pohjoismaisen mestaruuden. Suomen ja pohjoismaiden mestaruuksia tuli vielä myöhemmin kaksi lisää.

Lähtö Japaniin

Vuosikymmenen lopulla Jokke oli asettanut tavoitteekseen menestyä vuoden 1972 Olympialaisissa, jotka järjestettäisiin Munchenissä. Tavoitteen saavuttamiseksi piti harjoittelua koventaa roimasti ja sitä ei voinut tehdä Suomessa tason sekä harrastajamääränkin ollessa vähäinen. Ichiro Aben kautta saatiin kontaktit Kodokaniin ja Abe suostui Jokelle myös takaajaksi viisumianomukseen, jollainen Japaniin pääsemiseksi vaadittiin. Viisumin saatuaan mies oli valmis elämänsä toiseen, tällä kertaa omaehtoiseen ulkomaille muuttoon. Niinpä hän suuntasi kohti nousevan auringon maata vuonna 1969. - Myöhemmin perässä tuli myös Simo Akrenius, Jokke kertoo. Muita samaan aikaan Japanissa harjoittelevia olivat aviopari Erkki ja Airi Nupponen, Pertti Pimiä sekä Jussi Hakkarainen. Airi Nupponen oli ensimmäinen mustan vyön saanut nainen Suomessa.

Harjoittelupaikkana oli pääsääntöisesti Kodokan ja ajoittain vieressä sijainnut poliisien sali. Poliisien salilla oli randorikaverina myös myöhempi Munchenin kisojen (1972) sarjan 80 kg olympiavoittaja Shinobu Tsekine. Vierailtiin myös Wasedan yliopistossa, jossa tuohon aikaan urheili muuan lahjakkaaksi mainittu 120-kiloinen, mutta hyvin sulavaliikkeinen Yasuhiro Yamashita -niminen nuori koulupoika. Harjoittelu dojolla oli tiukan kurinalaista Kodokanin kansainvälisen osaston päällikön Ichiro Aben toimiessa senseinä. Tämän sai mm. eräs ruotsalaisjudoka kokea esittäessään harjoittelusta eriäviä mielipiteitään. Hän sai saman tien pakata laukkunsa ja lähteä kotiin. Joken mukaan oli ensiarvoisen tärkeää tuntea maan kulttuuria, tavat ja menettelyt konfliktien välttämiseksi. Lajiharjoittelua tukevan voima- ja kestävyys- ym. oheisharjoittelun jokainen hoiti omatoimisesti. Kokonaisuudessaan harjoittelun ohjelmoinnissa oma rooli oli tärkeä.

Joken matka oli suunniteltu kestävän vain vuoden, mutta aika venyi lopulta kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Tähän vaikutti paljolti se, että majoitusasiat oli saatu heti alussa kuntoon ja harjoittelu oli mielekästä sekä tehokasta. Eli urheilijan perusasiat olivat kunnossa. Viihtymistä vielä lisäsi sekin, että välissä sai tehdä kohtuullisen hyväpalkkaista ja aina ajallaan sovitusti maksettuja töitäkin. Eräs turkkilainen nimittäin manageroi hänet filmiteollisuuden palveluihin erilaisiin näyttelijärooleihin. Yhdessä roolissa hän saattoi olla ”rosvo” ja toisessa poliisi. - Jouduinpa eräässä tehtävässä pukeutumaan natsiupseerinkin asuun, Jokke naurahtaa! Filmauspaikat vaihtelivat maantieteellisesti paljon, kuvauksia tehtiin muun muassa rannikolle rakennetuilla studioilla ja jopa Fuji-vuoren rinteillä. Näyttelijätyöt toivat tervetullutta vaihtelua urheilijan ohjelmoituun arkeen ja toivat myös tarpeellisia tuloja.

Kivinen muistaa aikansa Japanissa mukavana ja viihtyisänä vaiheena elämässään. Ainoana isona puutteena hän mainitsee kilpailujen vähäisyyden. - Ottelut ovat judossa kehittymisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä lajiharjoituksia, Jokke muistuttaa. Loppuvaiheessa hän suoritti 3. danin ”pitkän kaavan” mukaisessa vyökokeessa, jossa graduoijina olivat Kodokanin korkeimmat senseit Yoshimi Osawa (10.dan), Toshiro Daigo ja Abe, joille kaikille myönnettiin myöhemmin judon korkeimmat, punaiset 10. danin arvot. Vyökokeeseen kuului osana tsukinami-shiai, jossa hänen saamillaan ottelupisteillä oli ratkaiseva merkitys vyöarvon korotukselle.

Kivisellä on kaukoidän matkalta muistona myös musta vyö japanilaisessa keppitaistelusssa, jodossa. -Minulta rikkoontui judoharjoittelussa pohjeluu. Paraneminen kesti pitkään ja kova judoharjoittelu ei ollut mahdollista, joten hakeuduin jodokurssille. Opettajinani oli Don Draeger ja Shimitsu-sensei. Ensimainitulla oli 6.dan jodossa. Jodossa liikkeet tehtiin kata-muodossa ja toisin kuin judossa tässä lajissa ei ole vääntöjä ja jalkani ei joutunut siten rasitukselle. Jodoharjoittelu piti taistelulajin tuntuman yllä ja kehitti liikkeiden ajoitusta erinomaisesti, mistä oli myös hyötyä judossa, Jokke selvittää. Kivinen perusti Suomeen palattuaan Suomen jodoyhdistyksen, johon liittyi myös muita nimekkäitä judokoita kuten esimerkiksi Markku Airio.

Paluu Suomeen ja pettymys Olympiavalintoihin – siirtyminen valmentajaksi

Kotiin Kivinen palasi keväällä 1972. Olympiakomitean valinnat Muncheniin eivät kuitenkaan Joken osalta menneet suunnitelman mukaisesti. Vastikään saadut SM- ja PM-tittelit eivät olleet riittäviä näyttöjä kuin ei sekään, että hän voitti kaikki suomalaiset kilpakumppaninsa ennen valintapäätöksiä. Jokelta puuttuivat näytöt esim. EM-kisoista, joissa Muncheniin valittu Simo Akrenius oli ollut seitsemäs. Joken mielestä hänelle epäedulliseen valintapäätökseen saattoi vaikuttaa myös judon vähäinen asema verrattuna esimerkiksi tuon ajan yleisurheiluun, jossa oli kovan tason urheilijoita useita.

Pettymys olympialaisten osalta oli luonnollisesti suuri. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja siksi oli etsittävä uusi tie. Jokelta oli kysytty useaan otteeseen eri tahoilta valmentajan rooliin ryhtymisestä. Joken judo-osaaminen ja fyysinen kunto olivat huipussaan. Lisäksi halu olla paljain jaloin tatamilla oli edelleen kova. Niinpä hän otti vastaan Judoliiton tarjoaman päävalmentajan pestin vuonna 1972. Tästä alkoi aikakausi, joka muistetaan suomalaisessa judohistoriassa lajin isona kehitysharppauksena.

Päävalmentajatehtävässä Japanin opit tulivat välittömästi tarpeeseen. Pitkä harjoitusaika Japanissa oli ollut Jokelle kertomansa mukaan kuin judon diplomityö. Vaikka hänellä oli ollut hankittuna hyvät lajivalmiudet kotimaassa ennen Japaniin lähtöä, niin vasta judon kotimaassa suomut putosivat silmiltä. –Massaa oli hirveästi. Jokaisella salilla harjoitteli potentiaalisia kansainvälisiä menestyjiä, joista oli varaa valita judokoita edustustehtäviin! Toinen tärkeä oppi oli harjoittelun määrä ja kovuus. Se, että joku kävi muutaman viikon Japanissa ei vielä ihmeitä tehnyt, ellei sitten ollut jo tullessaan huipputasolla. Pitkän harjoittelujakson myötä tulokset alkoivat väistämättä näkyä! Siellä joko kehittyi ja kasvoi tai sitten ei! Minulle Japanin matka ei ollut huvimatka, vaihtoehtoja ei ollut, piti vain harjoitella. Keskittymiseni puhtaasti judoon mahdollisti myös aiemmin mainittu perustoimeentulon ja asumisen järjestyminen riittävälle tasolle. Niinpä lopulta tunsin olevani entiseen verrattuna sata kertaa parempi kotimaahan palattuani, Kivinen sanoo.

Valmennusjärjestelmä syntyy

Ensimmäinen tehtävä päävalmentajan roolissa oli tunnistaa haasteet ja luoda järjestelmä niiden voittamiseksi. Meidokaniin oli perustettu niin sanottu testiryhmä, johon kuuluvien harjoittelua tehostettiin ja urheilijoille asetettiin tavoitteita. Kymmenhenkiseen ryhmään kuuluivat mm. Arvo Tarvainen, Sandy Nyman, Jarmo Erikäinen ja Pekka Korpiola. Tämä testiryhmä muodosti alun myöhemmin perustetulle Judoliiton edustusvalmennusryhmälle, mikä loi pohjan myöhemmälle kansainväliselle menestykselle.

Kivisen ehkä suurin saavutus suomalaisen judon kehittämiseksi onkin valmennusjärjestelmän kehittämisessä. Luotiin järjestelmä, joka tuotti seuroissa urheilijamateriaalia jalostettavaksi huippua kohti. Kehityskykyiset ja hyvin motivoituneet judokat pääsivät järjestelmässä keskitetympään ja sen myötä kovempaan harjoitteluryhmään, mikä loi kehittymiselle lisää mahdollisuuksia ja tukea, niin henkistä kuin aineellistakin. Judoliiton valmennustoiminnalle luotiin tavoitteet. Tähän sisältyi perusvalmennus, lajianalyysi sekä huippuvalmennussuunnitelma kansallisen ja kansainvälisen tason urheilijoille.  Järjestelmään kuuluva ohjelmoitu harjoittelu oli Suomessa uutta. -Sitä ei oltu aiemmin toteutettu varsinkaan niin laajassa mitassa ollenkaan, Jokke toteaa.

Joken luomaan järjestelmäajatteluun kuului, että päävalmentaja aivan työnsä alkuvaiheessa aloitti ahkeran kiertämisen maan judoseuroissa. Seuraleireissä hän näki monia hyötyjä. Tällä tavoin hän pääsi tutustumaan kenttään ja sen ongelmiin. Hän tutustui nuoriin lupauksiin ja jakoi Japanin oppejaan sadoille, ajan myötä tuhansille judokoille. Leirien yhteydessä hän järjesti vyökokeita samalla innostaen jatkamaan harjoittelua. Monissa seuroissa ei tuohon aikaan ollut omaa seuragraduoitsijaa, joten ”liiton miestä” odotettiin kuumeisesti paikalle myös vyöarvojen korottamiseksi. Asialla oli suuri merkitys harjoittelumotivaation ylläpitämiseksi.

Päävalmentajan ilmestyminen paikkakunnalle oli aina urheiluelämässä merkkitapaus. Niinpä paikallislehdet tekivät isoja juttuja leiritapahtumista haastatellen päävalmentajaa ja leirien osallistujia. Tämän seurauksena laji sai alueella näkyvyyttä ja harrastajamäärä kasvoi niin, että parhaimmillaan Suomen tatameilla touhusi noin 20 000 judokaa! Tässä oli yksi vastaus harrastajamassaan liittyvän haasteen korjaamiseen maassamme. - Mitä enemmän on harrastajia, sitä kovempaa on kilpailu ja sitä todennäköisemin joukosta löytyy myös menestyjiä, Jokke muistuttaa!

 Valmennusjärjestelmä alkaa tuottamaan tulosta

Liiton ensimmäisen valmennusryhmän, nuorten EM-75-ryhmän perustaminen vuonna 1974 alkoi tuottaa tulosta. Kivinen ymmärsi maailmaa nähneenä kansainvälisen kokemuksen hankkimisen merkityksen. Sitä haettiinkin heti ryhmän perustamisen jälkeen Euroopan kiertueella kesällä 1974.  Suomi sai ensimmäiset arvokisat vuonna 1975, kun Turussa järjestettiin nuorten EM-kilpailut. Vaikka mitaleja ei noista kisoista tullutkaan, todettiin kuitenkin harjoittelun tuoneen paljon parannusta.

Vuoden 1976 miesten EM-kilpailuissa Kiovassa Markku Airio sijoittui viidenneksi, mikä oli siihen mennessä paras suomalainen kansainvälinen sijoitus aikuisten arvokisoissa. Juha Vainio puhkaisi lasikaton vuonna 1977 ottamalla kaikkien aikojen ensimmäisen EM-mitalin eli pronssia nuorten Euroopan mestaruuskilpailuissa. Seppo Myllylä toisti Vainion saavutuksen seuraavana vuonna. Vuoden 1977 naisten EM-kisoissa saatiin kaksi viidettä sijaa ja Helsingin EM-kisoissa vuonna 1978 suomalaiset miehet ottivat kaksi viidettä ja kaksi seitsemättä sijaa. Edellä mainittu nuorten EM-75-valmennusryhmä jatkoi myöhemmin edustusvalmennusryhmän nimellä ja valmennusryhmiä täydennettiin eri ikäkausille naisten ryhmät mukaan lukien. 

Ensimmäisen aikuisten arvokisamitalin toi Suomelle vuonna 1981 Maastrichtistä Juha Salonen, joka taisteli toistaiseksi ainoana suomalaisjudokana MM-podiumille pronssisijoituksellaan. EM-tasolla maallemme ensimmäisen aikuisten mitalin sai tuolloin vasta 16-vuotias Jaana Ronkainen sijoittumalla kolmanneksi alle 48 kg sarjassa vuoden 1982 kilpailuissa Oslossa. Seppo Myllylä puolestaan sai miesten ensimmäisen arvokisamitalin eli hopeaa vuonna 1983. Jaana Ronkainen otti lisää arvometallia Pamplonassa vuonna 1988 EM-hopeallaan ja kultaa Helsingin kisoissa vuonna 1989. Suomi sai myös kunnian ja samalla tunnustuksen tehdylle työlle, kun maajoukkue sai kutsun osallistua ensimmäiseen Jigoro Kano Cupiin Tokiossa vuonna 1982.

Edellä mainittujen arvokisamitalien lisäksi saavutettiin monia erinomaisia sijoituksia niin arvokisoissa kuin muissakin kovissa kansainvälisissä kilpailuissa. Viimeksi mainituista esimerkkinä ovat Seppo Myllylän sarjavoitto (-78 kg) Länsi-Saksan avoimissa vuonna 1982 ja seuraavana vuonna Sepon ja Antti Hyvärisen sarjavoitot niin ikään kovatasoisessa Unkari-cupissa. Suurimpana yksittäisenä menestystapahtumana Suomen tähänastisessa judohistoriassa on mainittava Helsingin EM-kilpailut vuonna 1989, jolloin Suomen joukkue otti viisi mitalia. Niistä kolme oli kultaista, yksi hopea ja yksi pronssi. Kivinen ei enää tuolloin ollut päävalmentajana, mutta hyvällä syyllä voidaan todeta saavutuksessa näkyvän myös Joken luoman valmennusjärjestelmän hyödyt. 

Kivisen valmentajauran aikana suomalaiset judokat olivat kasvaneet vaatimattomasta lähtökohdasta huolimatta tasolle, jolla uskallettiin lähteä voittamaan paitsi itsensä niin myös ulkomaiset vastustajat. Tämä oli mahdollista syystä, että valmentaja itse oli käynyt läpi kovan koulun, nähnyt kansainvälisen tason ja sen, miten sinne päästään.  Jokke loi uskoa vahvasti omiin mahdollisuuksiimme välillä huumorillakin muistuttaen, että me syömme ruisleipää, muut ranskanpullaa ja emme siksi voi olla huonompia! Jokke toi usein valmennustyössään esille harjoittelun ja vain harjoittelun sekä kovien kilpailujen merkityksen toteamalla, että ei ole olemassa viisasten kiveä, jonka yhtäkkisellä keksimisellä toisi menestyksen! Valmentautuminen vaatii määrätietoista, ohjelmoitua työtä tatamilla ja saleilla sekä lenkkipoluilla.

Jorma Kivisen työ päävalmentajana herättää kunnioitusta, kun tarkastelee sitä työmäärää ja niitä eri osa-alueita, mitä hän tehtävässään hoiti 16 vuoden ajan. Valmentamistyötään varten hän hankki osaamista kouluttautumalla eri kursseilla. Valmennusjärjestelmän toteuttamiseen liittyen Kivinen veti seuraleirejä, edustusvalmennusryhmää ja sen harjoituksia, järjesteli leirityksen, piti luentoja, toteutti edustusjoukkueen kilpailumatkajärjestelyt matkalippuineen ja majoituksineen. Tämän lisäksi Kivinen järjesti ja veti valmennuskoulutusta, eli hän toimi myös liiton koulutuspäällikön roolissa. Jokke myös tuotti sisällöt valmennuskoulutuksen A-, B- ja C-tasojen lajiosioihin. Kivinen oli perustamassa Suomen Dan-kollegiota ja hänen kädenjälkensä näkyy myös graduointijärjestelmän kehittämisessä ja judopassin käyttöönotossa.

Vielä yksi jälkeenpäin - ei ehkä niinkään päävalmentajatehtävän alkuaikoina ajateltuna - merkillinen rooli oli toimia myös sparraajana kaiken tasoisissa harjoituksissa. Näin siksi, että Jokke oli judo-osaamiseltaan ja kunnoltaan vielä pitkään useita valmennettaviaan kovemmalla tasolla. – Tämä ei tietysti ollut millään tavalla oikea asetelma! Kyllä valmennettavien kilpailijoiden kuuluu olla parempia kuin valmentaja, Jokke heittää.

Elämä päävalmentajauran jälkeen

Valmentajauran päätyttyä Jokke palkattiin Tikkurilassa sijaitsevaan Vantaan aikuisopistoon, jossa hän vastasi urheilun ja liikunnan valmentajakoulutuksesta aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Tehtäviin kuului kurssien suunnittelu ja järjestäminen sekä toimiminen niissä johtavana opettajana. Muut opettajat hän rekrytoi tilanteen ja tarpeen mukaan eri osaajatahoilta. Tehtävä oli Joken mukaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa varsinkin päästessään samalla itsekin kouluttautumaan ja kehittymään. Tässä tehtävässä hän myös sai toimia eräoppaana pohjoiseen suuntautuneilla oppimatkoilla.

Kivinen toimi myös vuosien ajan kulttuuriyhdistys Japania ry:n puheenjohtajana. Yhdistyksen palveluihin kuului japanin kielen opiskelu, ikebanakurssien järjestäminen, kulttuurimatkojen järjestäminen ja matkailijoiden konsultointi. Nuoruuden ammatissa opittu valokuvaamisen taito on säilynyt edelleen harrastuksena.

Otetaan tähän lopuksi Jorma Kivisen elämäntyötä hyvin kuvaava lainaus Ippon-lehden pääkirjoituksesta (Matti Viitanen) vuodelta 1988: ”Yksi aikakausi suomalaisen judon historiassa on käyty loppuun. Jokke on tehnyt tehtävänsä ja Jokke saa nyt mennä, niinkö? Ei nyt sentään. Jorma Kivinen on suurin piirtein sama asia kuin Suomen judo. Hänen uransa aikana suomalaisista tuli todellisia judokoita.”

Nyt 80-vuotispäivän aattona haastattelua tehdessä istuu hyvän judoystävänsä, arkkitehti Matti ”Tiikeri” Salosen isännän omien toiveiden mukaisesti suunnittelemassa, japanilaistyylistä arkkitehtuuria mukailevan kotinsa olohuoneessa selvästi elämäänsä ja tekemisiinsä tyytyväinen mies. Sanotaan, että jos haluat tutustua ihmiseen, niin mene hänen kirjahyllynsä luo. Joken kirjahyllyssä on tietysti paljon judoaiheista materiaalia. Talon eri huoneisiin sijoitetut esineet, taulut, diplomit ja kirjat kertovat pitkästä elämästä judon parissa, Japanin ajasta, lukemattomista matkoista eripuolilla maailmaa sekä eräretkistä Lapissa.

Seinältä löytyy, tottakai, asiaankuuluvasti myös katana, jonka terä vanhan samuraiperinteen mukaan kuvastaa soturin sielua. Samuraihenkeä huokuu myös Jorma Kivisen motto tuleville judosukupolville: Usko Itseesi! Never give up!

Jorma Kivinen juhlistaa syntymäpäiväänsä muun muassa judoystävien kanssa uuden ja upean Urhea-hallin tatamilla järjestettävässä juhlaharjoituksessa.

 

Teksti Esa Kelloniemi, kuvat Jorma Kivisen kotialbumi