Judoka Juha Salonen 60 vuotta

Tämän haastattelun tarkoituksena on tutustua Suomen toistaiseksi menestyneimpään arvokisamitalisti Juha Saloseen, hänen elämänvaiheisiinsa ja urheilu-uraansa miehen täyttäessä 60 vuotta 16.10.2021. Juha Salonen on Judoliiton kunniataulun (Hall of Fame) 5. jäsen.

 
16.10.2021

Lapsuus ja varhaiset ikävuodet – elämän ja urheilun kivijalka

Juha Salonen muutti Loimaalta Helsingin Lauttasaareen 3-vuotiaana vanhempiensa kanssa. Varhaisista vuosista hänellä muistot ”iloisten ihmisten saarelta”. Avarakatseisilta vanhemmiltaan hän kokee saaneensa vapauden tehdä omia valintojaan elämässä:

  • Kieltoja ei juuri tullut mihinkään asiaan, joskin en tainnut tehdä mitään hölmöäkään.

Hän kokee saaneensa lapsuuskodista elämänasenteena vahvan kunnioituksen työntekoa kohtaan, mutta tukea myös sille, että pitää tehdä niitä asioista, joista pitää. Juha Salonen harrasti lapsuudessaan ja varhaisnuoruudessaan kaikkea, mikä loi vahvan pohjan ja peruskunnon urheilu-uralle. Elämä pyöri jo tuolloin urheilun ympärillä:

  • Pelattiin futista, lätkät, korista, tennistä, yleisurheiltiin. Lentopalloa pelasin Lautta-Pojissa ennen judon aloittamista. Jenkkifutistakin tuli pelattua yksi kesä Ferry Island Ramseissa - sen miten judotouhuilta kerkesin. Se oli vammaherkkää touhua, joten se piti lopettaa.

Judon pariin hänet sai innostumaan velipoika Matti Salonen (3 dan/Chikara & Sobudo). Aloitusvuosi oli 1976, jolloin Juha oli 14-vuotias. Hän kertoo, että judossa jäi heti ”hihna päälle”. Peruskurssin jälkeen hän alkoi harjoittelemaan 5-6 päivänä viikossa. Judon harrastajia oli tuolloin paljon. Salonen kertaa:

  • Kokoni takia menin suoraan aikuisten alkeiskurssille. Judon aloittavia taisi olla 25 tuolloin peruskurssilla. Silloin treenattiin pystyä ja mattoa suunnilleen 50/50% eli ne-wazaa oli todella paljon verrattuna nykypäivään. Randoria otettiin myös paljon.

Tuohon aikaan tekniikan opettaminen tapahtui Juhan mukaan lähinnä ”isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle- tyyppisesti. Tässä on suuri ero nykypäivään, koska Youtube on pullollaan hyviä tekniikkavideoita. Salonen nimeää uransa merkittävimmäksi opettajakseen Yjä Ehholmin, joka veti judokurssit.

  • Sen jälkeen broidi neuvoi, ja sitten Jolo Reivuo alkoi valmentamaan.

Judo muutti Saloselle aika nopeasti tavoitteelliseksi urheiluksi. Hän lopetti lukion kesken 1978, jolloin siirtyi ”ammattiurheilijaksi”, vaikka sanojensa mukaan palkanmaksu oli hieman ”nihkeätä”. Hän korostaa kuitenkin, että kouluhommat pitää silti hoitaa ja itsekin palasi takaisin koulun penkille myöhemmin.

 

Nuoruuden varhaiset vuodet ja huippu-urheilijaksi kasvaminen

Juha Salonen tiesi olevansa huipulle tavoitteleva urheilija, kun hänet valittiin ensimmäisiin EM-kilpailuihin Unkariin vuonna 1978. Hän toteaa, että myös Seppo Jolo Reivuo avasti hänen silmänsä ymmärtämään tämän. Ensimmäisissä EM-kilpailuissaan Salonen voitti venäläisen ja koki tappion espanjalaiselle. Noissa kilpailuissa Seppo Myllylä voitti pronssia.

Henkilökohtaisessa elämässä huippu-urheilu tarkoitti, että judo oli kaikki. Sen ehdoilla tehtiin pääsääntöisesti kaikki päätökset. Hän listaakin oman urheilu-uransa menestymisen avaintekijöiksi kovan työnteon. Salonen kertaa vielä, että vaikka onneakin aina hyvä olla matkassa, niin voittajan hänestä teki myös omien vahvuuksien hyödyntäminen. Näitä hänellä olivat: kestävyys, hyvä henkinen kantti ja taktiikan/sääntöjen hyödyntäminen otteluissa.

Juha Salonen voitti 19-vuotiaana MM-pronssia ja eteni nopeasti omassa sarjassaan maailman kärkeen. Mitä hän sanoisi tuolle parikymppiselle kaverille nyt?

  • Tämä on paha. Silloin elämä pyöri ainoastaan urheilun ympärillä. Vanhempana elämään tulee paljon tärkeitä asioita, kuten omat lapset, terveys ja niin edelleen. Sanoisin, että elämään liittyvien asioiden tärkeysjärjestys tulee muuttumaan, eikä ole huono asia!”

Kysyttäessä urheilumenestykseen liittyvistä lieveilmiöistä ja niiden vaikutuksesta urheiluun keskittymisessä hän vastaa:

  • Kyllä judo sai aika paljon palstanäkyvyyttä tuolloin. Sain itsekin siitä osani - positiivisessa mielessä.

Onneksi minun kilpaurani aikana ei ollut somea. Täysin käsittämätöntä on, että ihmiset haukkuvat ”törkykanavalla” nimimerkkien takaa toisia ihmisiä heidän nimillään.

 

Valmentautuminen ja urheilun tukijoukot – esteiden voittaminen

Urheilija tarvitsee uransa eri vaiheissa erilaisia tukijoita, jotka uskovat häneen ja menestymismahdollisuuksiin. Salonen muistuttaa, että unelman vaaliminen on tärkeää. Tuohon aikaan ei ollut urheiluakatemioita ja ammattilaistiimejä, kuten osalla judokoistakin nykyään. Hän puhui tästä asiasta myös Pajulahden juhlaleirillä (lue lisää leiristä). Tukea Salosella oli kuitenkin tarjolla esteiden ylittämiseen ja vastoinkäymisten kohtaamiseen. Hän nimeää oman keskeisen tukitiiminsä ydinjoukoksi oman seuransa Chikaran lisäksi neljä miestä:

  • Iso kiittäminen menestyksen saavuttamiseen menee Jorma Kiviselle, Seppo ”Jolo” Reivuolle, Jaakko Saarelle ja Seppo Myllylälle.

Salosen uran haastavin hetki oli loppuvuosi 1985, jolloin hänen selkänsä ”hajosi pahemman kerran”. Tuolloin miestä koeteltiin ja tarvittiin lujuutta, koska paraneminen kesti kuukausia. Hän kertoo, että vaikka tukijoita oli, niin suurin apu toipumiseen oli siinä, että hän uskoi vielä itse palaavansa takaisin kilpatatamille. Selkävamman lisäksi Juha kertoo, että selvisi aika vähillä loukkaantumisilla. Selkä kuntoutui ajan kanssa ja tämän lisäksi polven sivuside on leikattu. Pieniä vaivoja on ollut, mutta ne kuuluvat urheiluun. Uran aikana taloudellista tukea Salonen sai aluksi vanhemmiltaan:

  • Sitten kun tuli menestystä, niin valmennusbudjetti koostui Judoliiton, Olympiakomitean, Chikaran tuesta. Olympiakomitean tukea sain ensi kertaa 1979. Siitä lähtien tukea tuli joka vuosi aina vuoteen 1992 asti. Isoin taloudellinen tuki tuli kuitenkin Kerman Savelta, joka tuki minua isolla summalla vuodesta 1985 vuoteen 1992 asti. Siitä tuesta iso kiitos kuuluu Iku Paaterolle, silloiselle Kerman Saven omistajalle.

Huippujudokan polulle on mahtunut niin voittoja kuin tappioitakin. Salonen kertoo, että molemmista on tärkeää ottaa opiksi. Jokaisen tappion jälkeen pitää ”perata” ja miettiä, miksi tuli pataa ja pohtia, miten toimitaan ensi kerralla. Voitto-otteluidenkin jälkeen on tärkeää miettiä, mikä meni hyvin, sillä vaikka ottelun voittikin, niin siinäkin on voinut virheitä tulla. Hän kertoo, että urheilijana tarvitsi palautuakseen, kehittyäkseen ja jaksaakseen ”äärettömän määrän unta, kausikortin hierojalle ja lukuisia pohdintoja, miten judo-ottelu voitetaan.”

Salonen kertoo oman aikansa huippu-urheilun olleen kansainvälistä jo tuolloin. Ulkomailla hän tosin vietti enemmän aikaa harjoittelemassa kuin kilpailemassa, sillä raskaan sarjan kilpailija miehelle ei löytynyt harjoitusvastuksia Suomesta.

  • Kävin paljon Japanin yliopistoissa harjoittelemassa, pääsääntöisesti Tokaissa. Harjoittelujaksot olivat 1-3 kk pituisia. Näitä kertoja oli 1-2 per vuosi. Vuodessa oli tuolloin 4-9 kilpailua ulkomailla.

Kilpailujen määrä laski koko ajan mitä vanhemmaksi ”äijä” tuli. Ei loppuaikoina tarvinnut enää hakea kokemusta vaan kv-kisat olivat valmistautumista arvokisoihin ja tuntuman hakemista.

Tuohon aikaan judo oli ammattiurheilua judon suurmaissa, kuten Japanissa, Ranskassa ja ”Itäblokin” maissa. Suomalaisista muutamat saivat järjestettyä asiansa siten, että pystyivät urheilemaan kokopäiväisesti. Harjoittelu rytmitettiin jaksojen mukaan ja pääsääntöisesti oli kaksi päivittäisharjoitusta.  Judoliitto järjesteli tuolloinkin pääsääntöisesti matkat. Judo oli kansainvälistä ja huipulla kamppailu oli kovaa. Salonen muistuttaa, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tuli paljon maita lisää. Erona nykytilanteeseen on myös se, että kansainvälisiä kilpailuja ei ollut niin paljon kuin tänä päivänä. Ei ollut näin ollen valinnanvaraakaan. Hän kertoo, että vuodesta toiseen käytiin samoissa kisoissa: Pariisi Tournament, Saksan avoimet, Jigoro Kano Cup… Salonen muistuttaa, että nykyisin nuo kilpailut ovat IJF:n Grand Slam -turnauksia (Pariisin Grand Slam täyttää tänä vuonna 50 vuotta).

Juha Salonen on edustanut Suomea peräti kolmissa olympialaisissa – Los Angelesissa 1984, Soulissa 1988 ja Barcelonassa 1992. Huipulla pysyminen on vaatinut jatkuvaa kehittymistä. Tätä tuki vahva motivaatio, jossa olympialaiset toimivat yhtenä motivaation lähteenä. Salonen mainitsee, että olympialaiset ovat hienoa tapahtuma, joka on saanut viime aikoina ”rapaa” niskaansa ja sanojensa mukaan osaksi ihan aiheesta esimerkiksi suorituspaikkarakentamisen vuoksi. Saloselle olympialaiset toimivat kuitenkin tavoitteellisen urheilijan kehittymisen mittarina, jonka eteen töitä huipulla pysymiseksi oli tehtävä.

 

Judo nyt ja tulevaisuudessa – näky tulevasta

Salosta kiehtoo nykyjudossa se, että jo ennestään globaalista lajista on saatu vieläkin isompi esimerkiksi osallistuvien maiden kirjossa. Kansainvälisistä judotapahtumista on tehty toimiva konsepti ja jokainen voi nykyään seurata otteluiden live-lähetyksiä kotisohvalta. Kritiikkiä mieheltä saavat kuitenkin uudet judosäännöt – tai osa niistä. Pitkän judouransa aikana Salonen on ollut todistamassa useampia sääntömuutoksia. Hän näkee, että säännöt ovat muuttuneet merkittävästi hänen kilpaurastaan:

  • Onhan säännöt muuttuneet olennaisesti, otteiden irrotus, jalkoihin tarttuminen jne. Kun aloitin, niin kv-finaalit taisivat kestää 10 minuuttia ja pronssiottelut 7 minuuttia. Otteluaika on lyhentynyt aikalailla, joskin pitää huomioida nykyisin jatkoaika. Välillä myös heittojen arvostelu ihmetyttää, sillä vanhasta kokasta saa waza-arin jne. Nyt todella pitää taistella tilanteet loppuun.

Arvokisamitalisti painottaa, että hänelle judo on aina ollut kamppailu-urheilua ja toivoo, että säännöillä sitä ei enempää muutettaisi. Hän toivoo myös, että tuomarit valmistautuisivat tehtäväänsä huolella, sillä urheilijoille kilpailu on työtä ja sitä tehdään tosissaan.

Arvokisamitalisti toteaa tämän päivän huippujudon olevan todella kovaa. Lajissa mitalisteja tulee ympäri maailmaa. Hänen viestinsä urheilijoille ja urheilijoiden tukijoukoille onkin, että työntekoa ei voi ohittaa:

  • Olen nähnyt, miten eri maissa harjoitellaan. Maailmanmestareita syntyy monella eri harjoitustavalla mutta yhteistä niissä kaikissa on kova työnteko eli harjoittelu. Perusasiat kuntoon kotimaassa ja sitten kovuus ja kokemus ulkomailta, niin suomalainenkin voi menestyä kansainvälisesti.

Salonen on ollut myös Suomen Judoliiton päävalmentajana (1992-2000). Hän muistelee, että tuo aika oli aika kaksijakoista, sillä ensimmäinen neljä vuotta oli vääntöä ja jälkimmäinen todellista ”markan venyttämistä”.  Hän toteaa, että varmasti jokaisen päävalmentajan tavoite on tehdä urheilijoiden kanssa ns. arkipäivän harjoittelua. Ensimmäiset vuodet hän koki vaikeana nimenomaan siksi, että judokentästä löytyi monta riitaista ”kuppikuntaa” ja ”oman edun tavoittelijaa”. Aiemmin Judoliitossa päävalmentaja joutui käyttämään aikaansa moneen muuhun asiaan kuin urheilijoiden valmentamiseen. Hän toteaakin, että päävalmentaja tarvitsee lähtökohtaisesti urheilijoiden ja henkilökohtaisten valmentajien luottamuksen sekä liiton puolelta riittävät resurssit.

  • Valmentajan yksi työkalu on raha. Jos sitä ei ole, niin tuloksia on aika vaikea tehdä.

Mitä judon ammattilainen ajattelee Suomen judon tulevaisuudesta?

  • Nyt kun kysytään, niin tekemistä riittää. SM-kisat käytiin viime viikonloppuna ja ilmoittautuneita oli 61 kilpailijaa ja puntarissa kävi vielä vähemmän. Tätä ei selitä yksin korona. Kansallisten kilpailujen kisaajamäärät on tippuneet aika lailla viimeisten 7-8 vuoden aikana. Lisenssien määrä ja Judoliiton jäsenyydet ovat tippuneet radikaalisti sen jälkeen, kun nykyinen järjestelmä aloitettiin.

Mies toteaakin, että kenenkään ei kannata jäädä odottamaan, että joku hoitaa asian. Tarvitaan hyvät suunnitelmat, että saadaan judo Suomessa nousuun – ja sitten vain hommiin!