Tunteikas taistelija ja kaaoksen kesyttäjä

Katri Kakko löysi valmentajakseen entisen joukkuetoverin Tea Laakkosen. Parivaljakon erilaiset ominaisuudet täydentävät toisiaan.

 
14.6.2018

Katri Kakko, 24, Lahden Judoseura
urheilija

Tea Laakkonen, 32, Nummelan Judo
controller

Katri Kakko:

Mun judo alkoi silleen, että mun isä perusti judoseuran Sodankylään. Hän halusi lapsillensa harrastuksen. Hän on saanut niin paljon judosta itse aikoinaan eikä halunnut että me sanotaan että isä, mikset sä antanut meille tätä mahdollisuutta. Se tarjosi samaa meille.

Alkuun en edes tajunnut että olen treeneissä, menin vaan minne vanhemmat käski. Olin ekalla luokalla, en ollut vielä täyttänyt seitsemää. Mun sisko ja veli oli myös mukana. Me ollaan siskon kanssa kaksoset. 

Mä en ikinä muistanut liikkeiden nimiä enkä muistanut ottaa judohousuja treeneihin, tai takkia. Ja sit en ikinä oppinut, kun näytettiin perinteisesti. Isän piti vääntää mun raajoja niihin asentoihin et mä tajusin.

Odotin hirveen pitkään, että koska mä pääsen kisoihin. Treenasin kaksi vuotta ennen kuin pääsin, koska meillä päin ei ollut niin paljon kisoja ja mä olin niin nuori. Tekniikan tekeminen oli musta aika tylsää, mutta tykkäsin ottaa randoria tosi paljon. Alkuun harrastin myös tanssia ja kuoroa. Sit ne jäi.

Kotoa 16-vuotiaana

Lähdin 16-vuotiaana kotoa. Olin Sodankylän lukiossa ja tajusin, että mä en voi treenata täällä. Vaihdoin yhteishaussa Pajulahteen. Pajulahti oli tosi hyvä siinä, että siellä oli kaikki ruuat tarjolla ja puitteet ja treenit. Ja Lahdessa treenasi silloin sen aikanen maajoukkue melkein kokonaan. Siellä sai kyllä sellaisen koulun, että näki mitä se vaatii ja millä lailla pitää suhtautua, jos haluaa menestyä.

Ei auttanu hirveesti lähtee keuliin tai hömöileen. Pahinta olis ehkä ollut jos ois laiskotellut ja tehnyt huonosti, kun vieressä on Sundbergin Jaana ja toisella puolella Ylisen Jossu.

Sitten lopulta mulle ei ollu siellä enää oman kokoisia harjoituskavereita. Nyt on sellanen välivaihe, ettei ole mun kokoisia naisia. Täällä Helsingissä on sitten se tärkein uusiutuva luonnonvara eli B-pojat, 50-60-kiloiset. Ne aina kasvaa, mutta tulee uusia.

On tulossa myös paljon nuoria hyviä tyttöjä. Kunhan ne saa hyvän ryhmäytymisen, niin se kyllä kantaa pitkälle. Sodankylässäkin niin meillä oli sellanen tyttöryhmä ja käytiin aina porukalla kisoissa. Se on tosi tärkeetä.

Vaikea muutto Helsinkiin

Lahdessa olin tottunut siihen että on yhteisöllistä, kaikki treenaa yhdessä, tietää aina missä on treenit. Kun muutin tänne Helsinkiin, huomasin että täällä kaikki treenaa eri paikoissa. Eikä mulla aluksi ollut valmentajaa paikkakunnalla.

Keväällä vuosi sitten mun piti mennä EM:iin, mutta sain influenssan. Meni melkein kuukausi niin ettei tullut ääntä. Ja sen jälkeen polvessa vihloi niin kuin siinä olis kierukkavamma. Kävin näyttämässä sitä lääkärissä ja ortopedikin oli sitä mieltä. Polvi kuvattiin ja radiologi oli kattonut, että näyttäis olevan parin sentin repeämä kierukassa. Päätettiin että leikataan. Sit mä herään nukutuksen jälkeen ja mulle sanotaan, että ei mulla oo siinä mitään ollut.

Se vähän otti pattiin. Sen jälkeen ei vaan tuntunut hyvältä. Tein päätöksen, että ei oo mitään järkee treenata kesällä MM:iin hullun lailla. Oisin varmaan pystynyt tekeen sen, mutta musta tuntu, että en ois enää sen jälkeen jatkanut judoa. Juttelin urheilupsykologin kanssa ja se oli sitä mieltä, että kannattaa rauhottaa.

Mä oon niin herkkä että mä aina pillitän. Aina kun mä puhun näistä, niin nousee tunteet. Nolottaa että mä oon niin tunteikas.

Uusi tiimi

Nyt meillä on semmonen tiimi, että Tea ja Tero (Laakkonen) valmentaa mua. Vanhaan valmentajaan Aaltosen Seppoon mä oon yhteyksissä välillä, mutta valmennusvastuu on Terolla ja Tealla.

Niistä tuli mun valmentajia viime syksynä, kun alottelin taas treenaamaan ja musta tuntu, että tarviin samalle paikkakunnalle valmentajan. Olin tottunut, että näen valmentajaa joka viikko ja suhde on tiivis. Se meni sillai helposti, kun Tea oli auttanut mua kesällä muissakin asioissa. Teakin oli miettinyt, että voisi olla mun mentori. Ja mä halusin sitten ne molemmat.

Mä olin kattonut että niillä on hyvä meininki Westteamissa, vaikka siellä urheilijat onkin nuoria ja mä oon aikuisurheilija. Mutta katoin että siellä olis kiva meininki ja siellä pyörii paljon semmosia treenejä missä on mun kokosia.

Tero kattoo täällä Hertsikassa mun randorit ja kommentoi ja on tukena. Tero vetää ominaisuustreenejä ja suunnittelee niitä, ja se on itse asiassa hyvä siinä, vaikka sillä ei oo judotaustaa. Emmä koe, että jokaisen valmentajan pitäisi olla joku olympiavoittaja. Valmentaminen on eri asia. Tärkeintä on se tuki minkä saan.

Sit mulla on erikseen vielä valmentaja joka tekee fysiikat Speedstersillä. Se on se paikka, missä Tea käy tekemässä painonnostoa. Mä tein tosi paljon treeniä yksin, kun muutin tänne. Nyt on parhaimmillaan niin, että sunnuntaina kun olin Nummelassa treenaamassa, niin kolme ihmistä katto mun tekemisiä. Se tuntui aika hyvältä. Kannusti ja tsemppasi.

Se Speedstersin Vesa on sama tyyppi joka tekee Emilialle fysiikkajutut. Se naureskelee kun mulla ja Emilialla, kahdella judokalla on päinvastaiset ominaisuudet. Sen mielestä se on hauskaa. Mä en pysty tekemään yhtään sellasta staattisempaa voimaliikettä, mä romahan heti. Sit taas puolestaan mä pystyn tuottamaan voiman nopeesti, sen vähäisen voiman mitä mulla on. Siitä taas näkee, että judossa pärjää eri asioilla.

Hauskin vitsi on viime aikoina se, kun mä en suostu käyttämään mun jalkoja. Mun kroppa yrittää lusmuilla kaikissa jalkaliikkeissä. Just tehtiin boksihyppyjä ja Tea ja Vesa nauro sitä, että mä ponnistan pohkeilla enkä reisillä.

Tai kun tehdään tempausta, niin mä en millään haluais mennä kyykkyyn, haluaisin tehdä se raakana, tsip, melkein tönkkönä.

Tea hallitsee kaaosta

Tean tärkein homma on hallita mun kaaosta. Tea voi olla mulle hyvä treenikaveri tai vetää treenejä tai auttaa jonkin kaavakkeen täytössä tai aikataulun sovitusten kanssa. Et miten mä pystyn tekemään ton treenin, pystyn siitä keskustelemaan Tean kanssa ja Tea auttaa. Tai miten mun budjetti kestää minkäkin kisan, Tea on myös hyvä niissä.

Tapasin Tean eka kerran Pajulahdessa Lahti-shiaissa, oisko vuosi ollut 2011. Mietin, et kuka tuo nainen on, kun Suomessa on kuitenkin aika pienet piirit ja vielä pienemmät piiri on naisten osalta. Tealla oli silloin ruskea vyö ja se näytti urheilulliselta. Muistan myös Teron, ja Nelli oli sellanen taapero, 3-4-vuotias. Sit kuulin joltain, että Tea on pitänyt taukoa ja aloittanut uudestaan.

Me tutustuttiin, kun Tea tuli maajoukkuekuvioihin 2013 aikoihin. Ollaan niin saman kokoisia, että treenattiin leireillä paljon keskenämme. Tean kanssa treenaaminen on hauskaa, kun se on ystävä, mutta se ei mene kuitenkaan lörpöttelyksi. Me ollaan molemmat semmosia, että hauskaa saa olla ja kivaa, mutta se mikä tehdään, tehdään kunnolla.

Randorissa molemmat teki kieppiä ja haastoi toisiaan. Meillä on vahvuudet eri asioissa. Tea on olut paljon vahvempi kuin mä ja mun judo on ehkä enemmän perustunut liikkumiseen ja mattoon.

Tealla oli paha ipponseoinage, kun se tuli käden alle ja siinä oli paha suunta mulle. Oon mä kisoissakin lentänyt siihen. Piti aina muistaa, että kyynärpää alas. Ja edelleenkin kun mä otan randoria leireillä, tulee semmonen dejavu, että nyt pitää laittaa kyynärpää alas, jos tulee joku jolla on samanlainen tyyli kuin Tealla.

Joukkuekaverina Tea oli tosi kunnianhimoinen ja treenasi paljon, yhtä paljon kuin mä, vaikka Tealla oli perhe ja työt. Se paineensieto arjessa, että pystyi toteuttamaan ton, niin sitä mä kyllä ihailin paljon.

Meillä oli aika tiivis poppoo silloin. Me kierrettiin Eurooppa-cuppeja ja openeita enemmän, Lehikoisen Satu ja Ikälän Anni ja Jauhiaisen Laura ja Tea. Vaikka judo on yksilölaji, niin tuntui että me oltiin silloin joukkue. Aina lensi läpät ja oli hyviä vitsejä. Oli hyviä hetkiä ja hyviä tilanteita.

Puolipäiväisesti töissä

Mä käyn töissä puolipäiväisesti lasten iltapäiväkerhossa. Kerhon vetäminen on kyllä mukavaa, tykkään siitä. Oon pitänyt lapsille välillä semmosia judoleikkejä. Sumopaini on niistä parasta. Kerran oli Rossin Emmi sijaistamassa ja mä ehdotin, että laitetaan puvut päälle ja pidetään niille judotunti. Yks poika, sillä loksahti suu auki. Se katto mun vyötä ja sano et tää on feikki, ei sulla oo oikeesti mustaa vyötä. Tää on ihan selvä feikki. Sen oli vaikee käsittää, että mulla on musta vyö.

Puolipäivätyö olis erittäin hyvä ratkaisu, jos olis sellainen laji, jossa pystyis treenaamaan vaan kotimaassa. Mut kun leirejä pitää yrittää käydä niin paljon kuin mahdollista, koska Suomessa naisia on vähän eikä täällä saa niin paljon randoreita.

Jos mä oon kuussa kaksi viikkoa reissussa, niin eihän siitä hirveesti rahaa käteen jää, enemmänkin on miinuksen puolella koko ajan budjetti. Eläminen on ehkä vielä vaikeampi rahoittaa kuin kilpaileminen.

Päivistä tulee myös pitkiä, Helsingissä treenimatkat on niin pitkät. Välillä kun käyn Nummelankin puolella treeneissä niin päivä saattaa olla sellainen, että lähden ennen seiskaa, käyn aamutreenit, syön nopeesti ja alkaa työt. On neljän viiden tunnin työpäivä, sit säntään hakemaan evästä ja lähden Nummelaan. Riippuen siitä, saanko kyydin vai meenkö julkisilla, tulen kotiin kymmenen jälkeen. Ei siinä aina saa ihan optimaalista lepoa.

Jos on lomaviikko, niin treenit menee ihan eri lailla kuin silloin kun on kuorma töistä. Siihen nyt mietitään ratkaisua. Toivon että ensi vuonna pystyisin taas tekemään semmosta tulosta, että saisin sen ministeriön apurahan, joka mulla oli viime vuonna.

Paluu kilpatatamille

Kevättalvella menin kisoihin eka kertaa vuoteen. Kyllä huomasi, että siitä nautti, vaikka ei heti tullut sellaista isompaa onnistumista. On se vaan siistiä. Mä oon tosi kilpaorientoitunut. Kun vuoteen ei ollut käynyt kisoissa ja alko treenaamaan niin treenaaminen ei ollut aina hauskaa eikä kivaa. Se konkretisoi treenin kun sä näät tuloksen kisoissa. Judoa ei voi kellottaa tai mitata muuten kuin käymällä kisoissa.

Toukokuussa tuli suomen mestaruus, niin kuin oli tavoitteena. Ei ole ikinä SM:t jännittäneet niin paljon kuin nyt. En saanut nukuttua, heräsin viideltä ja kävin aamulenkillä. Ei ollut mikään helppo sarja, joten tuli hyvät fiilikset mestaruudesta.

Sen jälkeen Madridin European Openissa jännitin paljon vähemmän. Pääsin siellä takaisin viiskakkoseen ja tuntui paljon paremmalta kuin alkukeväästä viisseiskassa. Ei tarvinnut pelätä, että vastustaja on sellanen muuri, johon törmää ja joka vetää mut heti kun yritän jotain. Voimatasot oli paljon tasavertaisemmat. Oli kiva huomata, että pystyi keskittymään omaan tekemiseen.

 Sain kaksi otteluvoittoa ja jäi harmittamaan ne kaksi muuta matsia, jotka meni jatkoajalle. Toisessa olin johdossa kahdella varoituksella. Tempo on viiskakkosessa sähäkkä, ja kunto tuli vastaan. Painonvetokin varmaan vähän verotti. Kun sais vielä kuntopuolen siihen, mitä se oli aikaisemmin, niin on tunne, että nekin matsit tulis mulle. Peruskuntokausi tulee nyt oikeeseen kohtaan.

 

Tea Laakkonen:

Kun Katri ei ollut matsannut vähään aikaan, niin se pieni juttu millä tiukat taistelutilanteet käännetään itselle, puuttui talvella ekoissa kisoissa. Niiden kisojen isoin anti oli silti siinä, että Katri oikeesti tajusi itse, että voi edelleen voittaa näitä tään tason judomatseja.

Katrin kisaviikot on sellasta henkistä vuoristorataa, ettei mitään rajaa. Mut sit kun se pääsee sinne kisoihin, niin sen ihmisen koko itseluottamus on ihan eri tasolla. Sit se tietää tasan tarkkaan, mitä se tekee ja milloin. 

Loppukevät täytti odotukset. Madridin European open oli hieno huipennus. Jos vielä kolmas otteluvoitto olis tullut, niin MM-näyttö olis jo ollut siinä.

Sekin oli jo voitto, että Madridin kisoihin paino saatiin takaisin viiskahteen. Siellä judo alkoi oikeesti muistuttaa Katrin omaa judoa. Eka voittohan oli tosi nopea, ja toisessa italialaisen kanssa se oikein syttyi taistelemaan.

Katri saa itsestään tosi paljon irti. Kaikki ei osaa ottaa irti niin paljon.

Tunteet pinnassa

Katria itkettää monet asiat joihin liittyy tunteita. Menneet. Ja kun se aattelee vaikka nykyisten ihmisten tukea tai kun joku sanoo sille jotain kaunista ja kilttiä.

Mua jälkikäteen vähän harmittaa kun en tajunnut, kun oikeestaan yli vuosi sitten jo Katri kysyi, et jos mä voisin olla sen paikallinen tukihenkilö. Mä sanoin, että totta kai mä voin sitä tukea, mutta mä en tiennyt mikä se tapa on tai mitä se tarkoittaa.

Sitten  puhuin isä (Esa) Kakon kanssa, ja hän oli siinä vaiheessa jo jutellut Katrin vanhan valmentajan Aaltosen Sepon kanssa. Seppo välittää Katrista, mutta ei voi olla sen lähellä enää samalla lailla.

Kun on tollanen aikuinen urheilija, jolla on oikeesti menestymisennuste tosi hyvä, niin siinä on valmentajalla hirvee vastuu ja se on aikaa vievää hommaa. Mä en ois lähtenyt siihen, jos me ei tehtäis sitä Teron kanssa yhdessä. Me ollaan molemmat yhtä paljon Katrin valmentajia. Niin me tehdään oikeastaan kaikkien kohdalla, enemmän tai vähemmän me ollaan molemmat siinä mukana. Mutta Katrin kanssa erityisesti siinä on meidän molempien resurssit.

Totta kai Seppo ja Katrin isä on siellä taustalla. Ja akatemiavalmentajat ja kaikki. Ehkä se on projektikoordinaattori se mun rooli, semmonen bändi pyörii tässä ympärillä. Pidetään silti myös omia treenejä, ja jompikumpi on melkein poikkeuksetta mukana Katrin treeneissä, jolloin se saa välittömän palautteen ja eletään sen mukana.

Vanhat joukkuekaverit

Mehän oltiin Katrin kanssa joukkuekavereita maajoukkueessa. Jollain EV-leirillä me tutustuttiin.

Mä aattelin silloin, kun aloitin uudelleen, etten mä tarvii mitään kaverita. Ei mun tarvii kaveeraa kenenkään kaa, kun tää on ihan fine. Mut sit mä olin Ikälän Annin kaa samassa huoneessa ja jotenkin aloinkin tutustua niihin ja pääsin porukkaan.

Mä muistan kun Katri tuli siihen Annin ja mun huoneeseen. Se söi, mikä oli mun mielestä aika nerokasta, söi maitorahkaa niin et se oli tehnyt lusikan siitä purkin kannesta.

Katrin kanssa jokainen retki on niin seikkailu, ettei mitään järkee. Mä oisin halunnut nähdä sen, kun Jaana Sundberg ja Katri Kakko on kaksistaan reissussa, koska toinen on niin kun äärimmäinen järjestelmällisyys ja toisella ei oo mitään järjestelmällisyyttä.

Mulla oli joskus blogissa kuva, kun oltiin Orenburgin reissulla. Meillä oli kattohuone aivan hirvittävässä hotellin louskossa. Me oltiin Lehikoisen ja Kakon kaa siellä kolmistaan, ja kun Katri oli nuorin, niin sille jäi semmonen sodan aikanen heteka. Me otettiin ne sängyt Sadun kanssa. Kattoikkunasta paistoi aurinko sinne hetekalle, ja kun Katri yritti lukee kirjaa, niin se laittoi vaan aurinkolasit päähän. Sit se jatkoi kirjan lukemista. Sille ei tullut mieleen, että se vois kääntää pään toiseen suuntaan ja sitten lukea.

Kaksistaan me oltiin Sotshin leirillä. Se oli aika jäätävä leiri. Siellä tuli turpaan sata nolla monta päivää putkeen. Semmoset yhteiset kokemukset totta kai lähentää.

Meillähän oli hirveen hyvä porukka, kun oli Anni ja Lehikoinen ja Katri ja minä ja Jauhiaisen Laura, ja Jaanankin kaa tehtiin reissuja. Oli tosi hyvät välit.

Vanhempi kollega

Musta tuntuu, että mä oon aina ollut Katrille semmonen niin sanottu vanhempi kollega. Mulla on ominaisuuksia, joita Katrilla ei oo, vaikka mä en osais judoa yhtään paremmin enkä osaakaan missään tapauksessa tekniikkaa.

Me ollaan aina oltu aika saman kokoisia ja oteltu samoissa sarjoissa, ja Katri on aina voittanut mut.

Tero osaa ehkä jopa paremmin välillä neuvoa tekniikkajutut kuin minä. Se lukee judoa hirveen hyvin. Mutta sillä ei ole väliä, vaikka me ei oltais maailman parhaita judokoita, ei Katri sellasta tarviikaan. Sitä varten on Pekkis (Markus Pekkola). Mutta me annetaan aikaa ja arvostusta niin paljon kuin se tarvii.

Katrilla on hyvä pohja judotekniikassa, sillä on tekniikkaperhe  kasassa. Se on selkeesti aikuinen urheilija, jolle tekniikkatreeni on enemmän sellasta kisasovellusten ja paikkojen miettimistä. Hirveesti se poimii esimerkiksi leireiltä tai muistaa, että kolme vuotta sitten jossain kisassa se oli saanut jollain asialla pisteen. Se muistaa ne kaikki. Se miettii tosi paljon judotekniikkaa. Mun mielestä kaikkien pitäsi tehdä samalla tavalla, miettiä paikkoja, sovelluksia ja kombinaatioita.

Reidet peliin

Fysiikkaa me treenataan koko ajan. Siinä on tekemistä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Katri on huikean räjähtävä, mutta sillä ei ole sellasta puristavaa voimaa ollenkaan. Se jopa välttelee käyttämästä lihaksia, joissa olis sitä. Esimerkiksi pakarat ja takareidet ei aktivoidu oikeestaan ikinä, vaan se tekee kaiken etureisillä ja pohkeilla.

Kun ajattelee esimerkiksi seoinagesta ylöstuloa, niin kyl sä tarviit siihen sen voiman. Mut Katrin räjähtävyyttä ei oo tarkotus tukahduttaa vaan lisätä tuomalla siihen lisää voimapohjaa.

Fysiikkatreenissäkin näkyy toi tapa oppia, mistä Katri puhui. Isä Kakko sanoi myös, että oppiminen pitää olla havainnollista. Sen takia Katrin tempauksen opettelua on ollut hauska seurata sivusta. Kun mielikuvat ei osu kohilleen, niin siinä voi tovi vierähtää.

Pihan lasten kanssa judoon

Mun oma judo alkoi Nummelassa 1993 tai 1992. Mä oli joku ekatokaluokkalainen. Samalta pihalta meitä lähti useampi peruskurssille. Mun äiti oli oranssiin vyöhön asti ollut judossa.

En tiedä onko se laiskuutta vai mitä, mutta judo on ainoa laji, jota oon harrastanut tosissani. Tätä aikuisurheilua ei lasketa. En mä pysty enää mihinkään panostamaan niin tosissaan kuin mä panostin judoon.

Mä muistan huonosti, mutta kiersin A-junnujen maajoukkueessa Eurooppa-cuppeja vai oliko ne silloin A-turnauksia. Sitten 2005 kun kirjotin, niin lopettelin. Mä oli just muuttanut pois kotoa ja tarttin vuokrarahat. Aloitin työt ja tajusin, että täähän on itse asiassa helppoo. Skippailee välillä treenejä ja tienaa oikeesti rahaa. Judo vähän jäi ja alkoi muu elämä. Ja samana vuonna mä tapasin Teron.

Tero treenasi silloin vielä oikeesti jalkapalloa. Mä olin fudisvaimona. Tero pelasi ja mä tuin sitä siinä. Sit tuli Nelli. Kun muutettiin 2010 Nummelaan takasin, niin kypsyi ajatus, että mä meen takasin omalle salille, kotisalille.

Lumipallo vyöryi

Aloitin aikuisten kuntojudosta, mut sit mä totesin että ehkä mä siellä kilpatreeneissäkin pärjäisin. Sit se lumipallo vähän vyöry siitä. Oltiin kattomassa Porvoon SM-kisoja ja mä päätin, että ensi vuonna mäkin oon tuolla, et mä niin pärjäisin vielä. Ja seuraavana vuonna olin SM-kisoissa.

Vähitellen sitten olympiakarsintoihin asti. Mutta ei se helppoo ollut, kyllä se aika paljon vaati, treenejä ja aikaisia aamuja. Taloudellisesti se ei ollu millään tavalla järkevää. Mutta mä oon tosi iloinen, että mulla oli se mahdollisuus vielä.

Se jätti myös sellaisen tyhjiön, mikä mun oli pakko täyttää tolla painonnostolla. On pakko tehdä jotain, missä voi saavuttaa asioita. Jäi päälle aika pahasti.

Jos Katri jatkaa olympiakarsintoihin, paikat pysyy ehjinä ja pisteitä tulee, niin mun täytyy katsoa, mitä teen ensi syksynä, kun mun kausi Judoliiton hallituksessa loppuu. Hallitushommat ja valmentaminen syö vähän toisiaan. Toisaalta eniten aikaa syö, kun itse treenaan 5-6 kertaa viikossa. Mutta en mä voi siitä luopua. Mä oon huono luopumaan mistään.

Hallitustyö on ollut tosi mielenkiintoista, iso koulu, josta voi olla tulevaisuudessakin hyötyä. Oon oppinut kollektiivisesta päätöksenteosta ja päässyt itse määrittelemään suuntia joihin mennään. Oon ollut esimerkiksi sen ajatuksen takana, että mennään kilpaurheilu edellä.

Kirjoittaja

Annikka Mutanen