Ruotsin päävalmentaja on demokraattinen diktaattori

Maajoukkueiden joululeirin yhteydessä pidetyssä valmentajaseminaarissa oli päävieraana Ruotsin menestyvän judomaajoukkueen päävalmentaja Robert Eriksson.

 
10.1.2020

Eriksson kilpaili itse maajoukkueessa vuosituhannen vaihteessa, voitti Pohjoismaiden mestaruuden ja joitakin kansainvälisiä mitaleita. Hän aloitti judon 13-vuotiaana ja eteni kuudessa vuodessa Ruotsin mestariksi. Eriksson sanoo, että hänelle oli hyödyksi, että hän aloitti muita vanhempana.

”Piti oppia tehokkaasti. Muut olivat harjoitelleet jo monta vuotta ja meinasivat teurastaa minut.”

Hän kiinnostui myös valmentamisesta ja aloitti kilpauransa jälkeen ensin seuravalmentajana, opiskeli brittiläisessä Bathin yliopistossa ja päätyi varsin nopeasti, alle 30-vuotiaana, Ruotsin päävalmentajaksi.

Päävalmentaja päättää

Rotterdamin EM-kisoissa vuonna 2005 Eriksson luotsasi ensi kertaa Ruotsin joukkuetta arvokisoissa. Silloiseen tapaan tulos ei ollut kummoinen. Sen jälkeen laiva on kääntynyt. Erikssonin johdolla asioita alettiin tehdä toisin.

”Piti luoda systeemi.”

Sen toimivuus perustuu Erikssonin mukaan kahteen tärkeään periaatteeseen. Roolien pitää olla selvät. Tavoitteiden pitää olla yhteiset. Se tarkoittaa, että valmentajalla, urheilijalla, seuralla ja liitolla on sama tavoite. Jos tavoitteet eriävät, ollaan ongelmissa. Ruotsissa tavoite löytyi, kun nuorten maajoukkueesta alettiin kasvattaa määrätietoisesti huippu-urheilijoita. Taloudelliset ja valmennukselliset panokset keskitettiin siihen.

”Alussa meillä oli urheilijoita, jotka eivät tienneet ovatko he migi- vai hidariottelijoita tai millaisen otteen he haluavat.”

Tulosta alkoi kuitenkin syntyä. Vuonna 2010 Marcus Nyman voitti Euroopan mestaruuden, ja sen jälkeen arvokisametallia on tullut tasaista tahtia. Tämän vuoden EM-kisoissa Tommy Macias otti mestaruuden ja Anna Bernholm pronssia. Ruotsalaiset ovat loistaneet joukolla myös maailmankiertueen GP-kisoissa. Ryhmä on tiivistynyt, aikuistunut ja uusiutunutkin, mutta ei kovin nopeasti. Nyman esimerkiksi on mukana edelleen.

Valmennuspäällikön rooli on sellainen, että hän koordinoi koko liittovalmennusta ja valmentaa itse kärkiryhmää ja tekee kaikki sitä koskevat päätökset. Hän valitsee ryhmään urheilijat ja määrää, miten ryhmä harjoittelee ja missä se kilpailee. Hän vastaa myös pienen huippuryhmän päivittäisvalmennuksesta.

”Olen demokraattinen diktaattori”, Eriksson sanoi.

Kunnia kuuluu urheilijalle

Yksi diktaattorin vaikeimmista tehtävistä on urheilijoiden valinta. Se ei perustu pelkkiin tuloksiin, vaan arvioon siitä, mikä on urheilijan kyky sitoutua tavoitteelliseen harjoitteluun ja todella nousta maailman huipulle. Tommy Macias esimerkiksi ei ollut Erikssonin mukaan tullessaan vielä kovin hyvä. Nyt hän on joukkueen keulakuva ja Euroopan mestari.

”Onko urheilija valmis siihen, mitä se vaatii? Moni sanoo olevansa, mutta ei ole. Heitä täytyy testata.”

Yksi tärkeä tekijä on Erikssonin mukaan urheilijan riippumattomuus. Hänen pitää urheilla omasta halustaan, itselleen, ei tyydyttääkseen valmentajiaan tai vanhempiaan.

”Jos isä, äiti tai valmentaja pitävät koko ajan kädestä, homma ei toimi.”

Harjoitusohjelmaa täytyy kunnioittaa ja siitä täytyy pitää kiinni, vaikka täydellisyyttä siinä ei vaadita. Jotta urheilija menestyisi, hänen täytyy harjoitella voittaakseen, ei vain harjoitella harjoittelun vuoksi. Silti huipputulosta ei tule välttämättä nopeasti.

”Hitaista kypsyjistäkin kannattaa pitää kiinni.”

Ruotsin ryhmässä Joakim Dvärby on ollut Erikssonin mukaan sellainen.

”Hän sai paljon köniin, mutta on nyt monikertainen GP-mitalisti.”

Vaikka Eriksson päättää paljon asioita omien urheilijoidensa puolesta, urheilija on hänen mielestään silti 90-prosenttisesti vastuussa omasta kehittymisestään. Myös kunnia menestyksestä kuuluu myös 90-prosenttisesti urheilijalle itselleen. Vain loput kymmenen prosenttia on muiden ansiota: valmentajien, huoltajien ja kasvattajien.

Pitää näyttää hyvältä

Erikssonin aloittaessa Ruotsin maajoukkueella ei ollut tuloksia eikä rahaa. Ilman rahaa on vaikea tehdä tuloksia, mutta niitä piti silti lähteä tekemään.

”Minun tehtäväni oli saada heidät näyttämään hyvältä.”

Tärkeää oli istuttaa joukkueeseen oikea henki. Kisoihin piti mennä voittamaan, ei osallistumaan.

”Ei ole väliä kuka voittaa, kunhan joku tuo mitalin. Se on hyväksi kaikille, koko ryhmälle.”

Myös oppimatkoilla oli tarkoitus oppia voittamista. Ei häviämistä. Sen takia matkan varrella valittiin kisoja, joissa on mahdollista menestyä. Välillä pistäydyttiin testaamassa kovemmalla tasolla.

Vuonna 2012 kultamitali Tampereen Eurooppa-cupista oli vielä ruotsalaisille hyvä suoritus. GP-mitalit seurasivat sitten jonkin ajan kuluttua perässä. Nyt neljän hengen huippuryhmä on hyvin rahoitettu. Tuki kattaa kaikki urheilusta aiheutuvat kulut. Lisäksi urheilijat saavat stipendin elämiseen.

Huippuryhmässä muut ovat kokopäiväisiä urheilijoita paitsi Nyman.

”Hän ei tahdo urheilla täyspäiväisesti. Hän rakentaa hissejä.”

Raha tulee olympiakomitealta ja Ruotsin muista urheilua tukevista järjestelmistä. Yksityisiä sponsoreita judolla ei ole. Erikssonin mukaan liitto on huono niitä hankkimaan.

”He tunnustavat sen itsekin.”

Ruotsissakin paini kilpailee judon kanssa resursseista ja urheilijoista pitkillä perinteillään. Painijoilla on kaikista lajeista eniten olympiamitaleita, mutta Erikssonin mukana he aiheuttavat myös eniten kahnausta riitelemällä jatkuvasti keskenään.

Judokenttä sen sijaan on Erikssonin mukaan Ruotsissa 95-prosenttisesti harmonisessa tilassa. Lajin sisällä ei ole meneillään paljoa riitoja. Sekin saa judon näyttämään hyvältä ja auttaa rahoituksen saamista.

"Haluan antaa joukkueelle energiaa ja johtaa esimerkillä"

Erikssson kertoi myös, millaisia asioita hän on painottanut käytännön harjoittelussa.

Hän sanoi haluavansa antaa joukkueelle energiaa ja johtaa esimerkillä. Se tarkoittaa, että hän on ennen harjoituksia salilla ensimmäisenä ja niiden jälkeen viimeisenä - ei kiirehdi paikalle viime tipassa.

Tekniikkaharjoittelussa hän on etsinyt urheilijoidensa vahvuudet, ja liikevalikoimaa on rakennettu niiden ympärille.

Kun Anna Bernholm tuli mukaan 2011, hän oli Erikssonin mukaan kuin ukkosmyrsky. Bernholmin ottelussa tapahtui paljon, ja jos oli onnea, voittokin tuli. Hänellä oli aggressiivinen hidariote, ja se otettiin kehitystyön kulmakiveksi. Bernholm alkoi keskittyä hidariotteeseen ja niihin heittoihin, jotka hän pystyi tekemään tästä otteesta: sumigaeshiin, kouchigariin ja haraigoshiin.

Eriksson tunnusti, että hänen valmennettavansa eivät ole näyttäviä heittäjiä.

”He eivät ole mukana Top 20 ipponia -videoilla. Paitsi kun lentävät.”

Marcus Nyman keskittyy harjoittelussaan tällä hetkellä paljon siihen, että hän pystyy ottamaan otteensa myös hidariottelijoiden käden yli, tekemään sumigaeshin ja pääsemään mattoon, missä hän on todella vahva. Erikssonin mukaan otteen voittaminen hidariottelijoiden kanssa tulee ratkaisemaan, pystyykö Nyman ottamaan mitalin Tokion olympialaisissa.

Erikssonin havainnon mukaan kilpailuissa alisuorittavat usein sellaiset judokat, joiden judo on liian monimutkaista. Paineisessa tilanteessa he eivät pysty toteuttamaan taitavia kuvioitaan. Heitä voi auttaa yksinkertaistamaan systeemiä.

Menestyvällä ottelijalla pitää olla selvä käsitys siitä, mihin otteeseen hän pyrkii ja miten, miten hän hyökkää ja puolustaa pystyssä sekä siirtyy pystystä mattohyökkäykseen.

Toisinaan urheilijan tehokkaimmat tekniikat eivät ole ne, mitä hän itse pitää lempitekniikkanaan. Kaikessa analysoinnissa kannattaa käyttää apuna tilastoja. Ne kertovat luotettavimmin, mitä matolla todella tapahtuu.

”Sellaista ei kannata kehittää, mitä urheilija ei pysty ottelussa käyttämään. Pitää harjoitella niin kuin ottelee.”

Matolla Eriksson teetti leiriläisillä uchikomi- ja heittoharjoitteita, joissa rakennettiin ote, vietiin uke kiertävään liikkeeseen ja haettiin samasta otteesta heittopaikat neljään eri suuntaan.

Eriksson sanoo panevansa urheilijoille myös painetta harjoitusten aikana

Hän piiskaa heitä intensiivisempään tekemiseen.

”Saatan sanoa, että tässä randorissa sinun täytyy heittää uchimatalla viisi kertaa tai treenin jälkeen mennään juoksemaan. Tai että tänään sinun täytyy voittaa, tai muuten meidän pitää tehdä sinulle uusi ohjelma.”

Tärkeissä kisoissa paineita on joka tapauksessa. Niitä täytyy oppia käsittelemään ja mieluiten käyttämään hyödyksi. Huippuryhmän henkisessä valmennuksessa Eriksson käyttää psykologin apua vain tarkasti määriteltyyn tarpeeseen. Se on aina henkilökohtaista.

”Määritämme, minkä ongelman haluamme urheilijan kanssa ratkaista, ja hankimme psykologin avuksi siihen, ei mihinkään muuhun”, Eriksson sanoo.

Nuorille taas pidetään ryhmäluentoja ja ryhmäharjotteita, joissa opitaan esimerkiksi rentoutumista ja itsesäätelyä.

Eriksson tekee myös olympiaryhmän urheilijoiden fysiikkaohjelmat. Niidenkin pitää edetä urheilijan tason mukaan.

Ensimmäinen askel on sellainen fyysinen kunto, että judon harjoittelu onnistuu mielekkäästi. Eriksson sanoo panostaneensa urheilijoidensa kanssa erittäin paljon sellaiseen fysiikkaharjoitteluun, jonka ansiosta nämä pystyvät ottamaan kansainvälisillä harjoitusleireillä mahdollisimman suuren määrän laadukkaita randoreita.

”Laadukas randori on eri asia kuin taistelu henkiinjäämisestä.”

Vasta sen jälkeen tavoitellaan fyysistä kuntoa, joka maksimoi suorituskykyä kilpailuissa.

Ominaisuuksia harjoitellaan judoa varten, ne eivät ole tavoite itsessään. Testituloksilla ei voiteta otteluita. Joskus testit kertovat, että fyysistä kapasiteettia on, mutta urheilija ei pysty ottamaan sitä käyttöön randorissa tai ottelussa.

”Harjoittelussa ei voi oikaista eikä helppoa tietä huipulle ole. Kaikkien urheilijoiden, valmentajien ja vanhempien täytyy ymmärtää, että eteneminen tapahtuu askel askeleelta ja kunnioittaa prosessia.”, Eriksson sanoi.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nuorilla painopiste on harjoittelussa eikä kilpailemisessa. Tärkeää on kehittyminen, eivät mitalit. Niitä lasketaan vasta aikuisten huipputasolla.

Erikssonin mukaan Ruotsissa joukko vanhempia on muodostanut omaa yhteisöä ja alkanut viedä nuoria kisoihin tiivistä tahtia ohi valmentajien. Varhaisessa vaiheessa ei kuitenkaan ole mielekästä kisata montaa kertaa kuussa, varsinkaan kaukana kotoa. Liika kilpaileminen vie aikaa harjoittelulta ja aiheuttaa jatkuvaa stressiä.

Erikssonin mielestä liiton tehtävä on huolehtia tällaisten asioiden viestimisestä ja perustelemisesta. Ruotsin judoliitto on julkaissut puheenjohtaja Kristiina Pekkolan ja Erikssonin allekirjoittaman kannan nuorten kilpailu- ja valmennustoimintaan. https://judo.se/2019/11/judoforbundets-installning-till-elitverksamhet-for-unga/

Ottelupäivän neuvojen pitää olla lyhyitä ja täsmällisiä

Eriksson kertoi myös toiminnastaan kilpailutilanteessa. Hän pyrkii siihen, että huippuryhmän urheilijoiden tarvitsee kisamatkoilla vain saapua lentokentälle oikeaan aikaan ja huolehtia omasta suorituksestaan.

Valmentajan sen sijaan täytyy ottaa selvää kisapaikasta, matkajärjestelyistä, varusteista, säännöistä, urheilijansa päivän kunnosta ja vastustajista.

Urheilijoilleen Eriksson ei kerro kovin paljon tulevista vastustajista. Lähinnä hän mainitsee, onko vastaan tulossa migi- vai hidariottelija ja mikä on tämän päätekniikka. Arvontojen tuloksen hän paljastaa mieluiten vasta ottelupäivänä.

Kilpailujen aikana valmentajan tärkein tehtävä on välittää oikeaa asennetta. Joka kisassa on tarkoitus otella mitalista.

Valmentaja ei saa stressaantua, sillä hänen hermostuksensa tarttuu väistämättä ottelijaan. Sitä ei voi kätkeä.

Valmentajan pitää pystyä rauhoittamaan tai piiskaamaan ottelijaa sen mukaan, mitä tämä tarvitsee. Joku urheilija tarvitsee kisatilanteessa rauhoittamista, toinen herättelyä.

Myös ottelun aikana ottelijaa voi puskea lisäämään tempoa tai rauhoittamana sitä.

Valmentaja ei saa häiritä ottelijoita eikä tehdä itsestään päähenkilöä. Monesti riittää, että on lähettyvillä ja käytettävissä.

Ottelupäivän neuvojen pitää olla lyhyitä ja täsmällisiä, luonteeltaan muistutuksia siitä, minkä urheilija muutenkin tietää ja osaa.

Pienten pohjoismaiden on löydettävä oma linja ja noudatettava sitä

Suomen tavoin Ruotsissakin usein puhutaan, kuinka asiat tehdään Ranskassa, Saksassa tai Venäjällä. Eriksson muistutti, että näitä maita meidän ei kannata matkia, koska judokoiden määrä ja ulkoiset olot ovat niin erilaiset.

Pienten pohjoismaiden on löydettävä oma linja ja noudatettava sitä. Suomen judolle Eriksson toivotti kärsivällisyyttä uuden nousun hakemisessa.

”Mikään maa ei menesty tasaisesti. Joskus pudotaan pohjaan, löydetään keinot ja ponnahdetaan takaisin.”

Ruotsilla on mennyt hienosti kymmenen viime vuotta, mutta Erikssonin mukaan se ei takaa, että voittoputki jatkuu.

”On vaara, että menestystä aletaan pitää itsestäänselvyytenä. Sitä se ei ole.”

Kirjoittaja

Annikka Mutanen