Travis Stevens (USA):

Suomalaiset harjoittelevat liian vähän menestyäkseen kansainvälisesti

Travis Stevens aloitti judon tavoitteellisen harjoittelun yläasteella, ja jo 22-vuotiaana hän oli Pekingin olympialaisissa seitsemäs. Travis harjoitteli kilpaurallaan jokaisena viikonpäivänä kuusi kertaa päivässä. Randoriharjoituksia oli kuitenkin vain kahdesti viikossa. Hän pudotti painoa 5-10 kg ennen jokaista kilpailua, viitisentoista kertaa vuodessa. Hänellä on musta vyö myös brasilialaisessa jiujitsussa.

 
6.8.2019

Rion 2016 olympiamitalisti Travis Stevens tuli opettamaan Helsinki Judo Campille (HJC) suomalaisia 1.-4.8.2019. Travisin harjoituksissa painottui kolme asiaa: pidä asiat yksinkertaisina, harjoittele paljon tekniikkaa ja anna jokaisessa harjoituksessa kaikkesi. Travis opetti perusasioita, jotka tuntuivat olevan suomalaisille vaikeita: hyvä asento, liikkuminen ja otteen rakentaminen. Suorasanaisella Travisilla on tyly viesti suomalaisille: te harjoittelette aivan liian vähän menestyäksenne kansainvälisellä tasolla.

Travis kertoi Helsinki Judo Camp -leirillä harjoittelustaan ja vastasi yleisön kysymyksiin. Osallistujat ihmettelivät, kuka tämä järkälemäinen rujonnäköinen ihmemies oikein on. Miten hän onnistui luomaan niin menestyksekkään urheilijan uran?

Travis aloitti judon 7-vuotiaana, mutta 11-vuotiaana hän lopetti judon ja kaiken muun liikunnan viideksi vuodeksi vakavan loukkaantumisen takia. Kun hän 16-vuotiaana aloitti judon uudelleen, oli hän muista samanikäisistä paljon jäljessä judotaidoissa. Travis alkoi panostaa judon harjoittelemiseen ja ennen kaikkea tekniikan oppimiseen 110-prosenttisesti. Hän lopetti yliopiston, koska ei olisi saanut lupaa lähteä ulkomaille judotapahtumaan kisaamaan ja harjoittelemaan, mutta onneksi hänestä oli tullut riittävän taitava judossa. Hän läpäisi testit ja pääsi ammattivalmennukseen. Travisista tuli kokoaikainen urheilija, jota tuki NYAC-urheiluseura, jonka jäseneksi pääsee vain kutsusta.

Vahva valmennustiimi tukena

Travisilla oli viiden hengen valmennustiimi, joka vastasi hänen valmennuksestaan: henkilökohtainen judovalmentaja, kuntovalmentaja, ravintoneuvoja, fysioterapeutti ja psykologi. Oli tärkeää, että jokainen oli ammattitaitoinen ja luotettava, koska Travis noudatti tinkimättä harjoittelusuunnitelmaa ja neuvoja. Kaikilla oli selvät roolit. Travisin tuli olla aina ajoissa harjoituksissa, noudattaa harjoittelusuunnitelmaa ja antaa jokaisessa treenissä kaikkensa. Harjoittelu oli aina tavoitteellista. Aina määritettiin isompi ja kunnianhimoisempi tavoite sekä tarkat askeleet sen saavuttamiseksi.

Koskaan ei harjoiteltu vain harjoittelemisen takia, vaan jokaisessa treenissä Travisilla oli ajatus mukana. Hän analysoi tekemistään, tilanteita ja pyrki jatkuvasti oppimaan. Travisin lisäksi samassa tiimissä harjoitteli mm. Lontoon ja Rion olympiavoittaja Kayla Harrison. Olympiamitalisti Jimmy Pedron valmennuksessa heidän ottelemisensa perustui kolmeen asiaan: otteet, matton siirtymiset ja newaza. Näiden kolmen teeman sisällä urheilijat tekivät samat asiat mutta tachiwazatekniikkavalikoima oli yksilöllisempi.

Lajiharjoittelu koostui pitkälti erilaisista tehtäväharjoitteista, joilla haettiin ottelumaisia tilanteita. Lajiharjoittelussa oli käytössä 20‒30 erilaista harjoitetta, joista muutamista HJC:n leiriläiset saivat tuntumaa lauantain iltapäivän tekniikkaharjoituksessa. Minuutin intensiiviset työjaksot painottuivat pystytekniikoissa otteiden ja newazassa perusliikkeiden osaamiseen, niin hyökkäyksissä kuin puolustamisessa. Travis kertoikin tehneensä oteharjoitteita keskimäärin 40 minuuttia päivittäin. Pelkkiä randoriharjoituksia heidän kotisalillaan (Pedro’s Judo Center) oli vain kahdesta viikossa.

Erillistä kestävyysharjoittelua ei tarvittu, koska kestävyyskunto tuli hoidettua harjoittelemalla paljon. Minuutit oli helppo kerätä täyteen, kun jokaisena päivänä oli kuudet treenit: mm. voimaa, bjj:tä, judo x 2 sekä uintia ja muuta kehonhuoltoa. Voimaharjoittelusta kysyttäessä Travis mainitsi kuitenkin, ettei juuri tehnyt maksimaalista ykköstoisto-voimaharjoittelua punttisalilla, eikä koskaan esimerkiksi penkistä nostanut yli 150 kiloa. Silti hän koki olevan yksi sarjansa vahvimmista.

Määrä ei korvaa laatua

Vaikka harjoittelua oli paljon, hän painotti, ettei määrä korvannut laatua. Travis korosti, että harjoitteluparissa molempien täytyy olla aktiivisia ja luoda toiselle paras harjoittelutilanne kunkin harjoitteen treenaamiseen. Voittajat antavat aina harjoituksissakin enemmän kuin häviäjät. Harjoitella täytyy riippumatta väsymyksestä. Travis näki Helsinki Judo Campilla judokoita, jotka eivät tehneet suorituksia tosissaan: menivät polvilleen ja tekivät vajaita suorituksia. Tehokkuus ja tilanteiden loppuun viemiset uupuivat. Jos harjoittelee näin, jäävät suoritukset vajaiksi myös otteluissa.

Travis harjoitteli joka päivä vuoden ympäri, jopa ennen kilpailuja. Hän ei pitänyt puolen viikon herkistelyä ennen kilpailuja, koska ei halunnut antaa muille etumatkaa. Hän ajatteli, että jokainen tekemätön harjoitus kostautuu pitkässä juoksussa. Travisille sattui myös paljon loukkaantumisia, vaikka kehonhuoltoon panostettiin paljon. Travis muistutti suomalaista Max Jenseniä siinä, että myös loukkaantuneena tuli harjoitella siten kuin pystyi. Leikkausten jälkeen Travisin harjoittelu muuttui kehittävästä kuntouttavaksi. Koska Travis antoi jokaisessa treenissä kaikkensa, oli hän tottunut harjoittelemaan väsyneenä ja kivuissaankin. Hänen ajattelumaailmastaan kertoo se, että keskustelutilaisuudessa hän kielsi ylikuormitustilan ja ylikunnon, vaikka siitä on paljon tieteellistä tutkimusnäyttöä olemassa.

Suurien harjoittelumäärien lisäksi Travisin harjoittelua leimasi myös äärimmäinen painonpudotus. Hänen normaalipainonsa aikuisena oli 88‒89 kg. Alle 81 kg:n sarjaan Travis pudotti 12‒15 kertaa vuodessa 5‒10 kg ja hän teki sen aina noin kolmessa päivässä poistamalla nesteet elimistöstään. Dieetti oli ravintoterapeutin kanssa tarkkaan mietitty. Travis ei myöntänyt, että matkustamisen aiheuttama aikaerorasitus olisi haitannut hänen harjoitteluaan ja suoriutumistaan kilpailuissa. Hän oli opetellut siihen, että kun hänen harjoittelusuunnitelmassaan luki ”lepo” ja ”uni” hän toimi sen mukaan. Myös adrenaliini ja keskittyminen tuleviin otteluihin vei väsymyksen pois.

Huipulla kaikki on pienestä kiinni

Keskustelutilaisuuteen osallistuvia kiinnosti, mitä tapahtui Lontoon (2012) ja Rion (2016) olympialaisten välillä, sillä otteleminen näytti erilaiselta. Travis mietti pitkään asiaa ja vastasi, että itseluottamus kasvoi ja hän ymmärsi sen, ettei tulos muuta sinua ihmisenä. Amerikkalaisittain Travisin valmennustiimille kaikki muut kilpailut olivat harjoittelukilpailuita paitsi olympialaiset. Huipulla tasoeroja ei ole ja hän tiesi, olevansa yksi maailman 10:stä parhaasta judokasta hävisi tai voitti hän ottelun.

‒ Myös tuomareiden linjaukset kilpailuissa vaikuttavat ottelun lopputulokseen, mutta sen ei voi antaa vaikuttaa siihen, miten itse ottelee. Jos vastustaja teki matsissa jotain oikein, se ei tarkoittanut sitä, että minä tein jotain väärin. Rion finaalissa tein kaiken oikein, kuten oli valmentajan kanssa suunniteltu, mutta hävisin silti, Travis kertaa.

Lontoon jälkeen Travis alkoi uskoa itseensä, suunnitelmaan ja luottamaan siihen, että teki kaiken niin kuin pystyi. Hänen asenteensa ja ajattelutapansa häviämistä kohtaan muuttui. Muiden parhaiden judokoiden kanssa täytyy etsiä uusia ratkaisuja ja hioa taktiikkaa. Myös muut seuraavat mitä teet matseissa ja oppivat siitä. Loppupeleissä ”yksinkertaiset” toimenpiteet toimivat: esim. turkkilaiselle ei saanut antaa vasenta otetta ja bulgarialaista piti puskea ja olla aggressiivinen. Myös shidoilla voi voittaa ottelun ja niitä pitää hyödyntää.

Travis ei ikävöi ennen vuotta 2010 olleita ottelusääntöjä. Silloin paremmassa fyysisessä kunnossa olevat voittivat. Rion olympialaisten aika oli sääntöjen suhteen parasta aikaa judolle. Nykyisissä varoituskäytännöissä ei ole Travisin mielestä logiikkaa: ensin annetaan kaksi varoitusta 2 minuutissa ja sitten viimeistä varoitusta pantataan 5 minuuttia, vaikka varoituksia pitäisi antaa, vaikka valehyökkäyksistä. Halutaan, että pistesuoritus ratkaisee, mutta miksi sitten ylipäätään antaa kahta ensimmäistä varoitusta?

Suomalaisille kritiikkiä

Travis oli suorasanainen suomalaisten judokoiden osaamisen suhteen:

‒ Te olette valovuosia jäljessä huipusta. Teidän pitää harjoitella lisää ja luoda valmennusjärjestelmä, joka sopii teidän resursseihinne ja yhteiskuntaan. Muista maista ei voi kopioida, mutta oppia pitää ottaa. Teidän pitää luoda myös suomalainen tyyli otella: harjoitella tiettyjä tekniikoita ja tulla niissä taitaviksi. Urheilijan täytyy antaa kaikkensa, jos haluaa menestyä. Ei tekosyitä, miksei tänään voi harjoitella. Menestyminen on matematiikkaa, itsekuria ja tahtoa. Huipulle pääsemiseksi vaadittavat harjoitusmäärät ovat yleisesti tiedossa. Jos et tiedä mitä huipulle pääseminen vaatii, ota siitä selvää ja tee päätös oletko siihen valmis.

Travis Stevens on poikkeuksellinen ja etuoikeutettu yksilö. Hänellä oli erinomaiset resurssit harjoitella judoa: asiantunteva valmennustiimi, harjoitteluolosuhteet ja rahaa. Voisi sanoa, että hän eli urheilijana amerikkalaista unelmaa. Travisille kävi hyvin ja hänen nimensä jää historiankirjoihin. Monista muista judokoista, jotka harjoittelevat terveytensä uhalla, emme tule koskaan kuulemaan.

Me suomalaiset judokat voimme oppia Travisilta paljon: judotekniikkaa pitää harjoitella paljon, jokaisessa harjoituksessa pitää antaa kaikkensa ja välillä harjoitella äärirajoilla, harjoittelumäärän pitää olla suuri, mutta laadusta ei voi tinkiä. Keskustelutilaisuus herätti ehkä enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Onneksi Helsinki Judo Campin järjestäjä Meido-Kan väläytti leirin lopuksi, että Travis saattaisi tulla myös ensi vuonna 6.‒9.8.2020 leirille opettajaksi.

 

Kirjoittaja

Katri Forssell