"Urheilen itseni ja muut hyvälle tuulelle"

Veteraanikisaaja Asser Kokkonen rakastaa ottelemista, mutta tärkeintä hänelle on yhteenkuuluvuus.

 
16.10.2018

Kun sain Judolehden päätoimittajalta toivomuksen kirjoittaa jutun veteraanijudosta tuntui kuin olisin joutunut sidontaan, josta oli päästävä nopeasti pois. Siitä on nimittäin aikaa, kun olen kirjoittanut ylipäätään mitään, ja kirjoittaminen on minulle yhtä vaikeaa kuin judon opettaminen. Se, mitä tunnen, koen ja luulen tietäväni, ei niin vain muodostu ymmärrettäviksi sanoiksi. Se on toisinaan turhauttavaa ja olenkin sen vuoksi ennemmin apuohjaajana kuin opettajana tatamilla.

Veteraanijudossa koen olevani 41-vuotias oppilas. Tämä kirjoitus ja valokuvat ovat eräänlaisia oppilaan muistiinpanoja ja huomioita matkan varrelta. Toivottavasti niistä saa jotain tolkkua.

Onneksi on veteraaniurheilua

Elämä on jatkuvaa muutosta. Eri ikäkausilla näihin muutoksiin suhtautuu eri tavoin. Muutokset voivat olla samaan aikaan fyysisesti rajoittavia ja henkisesti avartavia. Itse tasapainoilen näiden kahden asian kanssa lähes päivittäin. Samalla kun mieli on kokemuksen myötä saanut sopeutumiskykyä ja viisauttakin, on kroppa huomaamatta päivittynyt vanhempaan malliin. Jälkimmäistä seikkaa on välillä vaikea hyväksyä, mutta onneksi on olemassa veteraaniurheilua.

Alkuun muutama sana yleisesti. Veteraanijudo ei poikkea poikkea muusta judosta oikeastaan mitenkään. Kilpailuissa säännöt ovat samat ja otteluajat lyhyempiä. Sarjat jaetaan ikäluokkiin viiden vuoden välein. Nuorimmat ovat 30-34-vuotiaita. Kussakin ikäluokassa on samanlaiset painoluokat kuin yleisissäkin sarjoissa.

Euroopassa veteraanijudokilpailut ovat hyvin suosittuja. Arvokisat ovat hienosti järjestettyjä, ja jo niihin osallistuminen on sellainen kokemus, joka varmasti jää mieleen. Kannustan lämpimästi vähänkään kilpailemisesta kiinnostuneita vanhempia judokoita käymään edes kerran elämässään varsinaisissa arvokisoissa.

Suin päin niihin ei kuitenkaan pidä mennä. Alkuun on hyvä käydä pienemmissä veteraanikisoissa, joita järjestetään vuoden ympäri Euroopassa. Varsinkin Ranska on veteraanijudon jättiläinen, joka järjestää monen tasoisia ja kokoisia veteraanikisoja. Tämä on tärkeää erityisesti uusien sääntöjen sisään ajamiseksi ja oman kisajudon päivittämiseksi ajan tasalle. Ei ole lainkaan epätavallista, että omat taktiikat ja tekniikat eivät pure lainkaan nykyjudossa, vaikka kotisalilla niillä kaverin selälleen saisikin. Itse olen joutunut luopumaan monesta lempitekniikastani, mutta ilokseni uudet säännöt ovat olleet täysin opittavissa ja jopa avanneet paikkoja tekniikoille, joita en aiemmin uskonut kisoissa ikinä tekeväni.

Veteraanikilpailutoiminta on omakustanteista, mutta ei kallista. Euroopan mestaruuskisojen jälkeen suurin veteraanikisa Euroopassa, Lillen kisa Ranskassa, taitaa maksaa muutaman kympin. Olen juossut maratoneja ulkomailla, ja niiden osallistumismaksuihin verrattuna veteraanijudokisojen hinta on mielestäni kohtuullinen. Toki matkustaminen maksaa, mutta sehän vain ruokkii harjoittelumotivaatiota.

Kokemus on parempi hyvin harjoitelleena

Ensikertalaisen kannattaa ottaa selvää kilpailusta, johon aikoo osallistua. Taso ja osallistujamäärät vaihtelevat paljonkin. On tärkeää, että ikä- ja painoluokka on kutakuinkin omaa tasoa vastaava. Mielestäni kymmenen vuoden ikäero on kamppailulajissa liikaa, ja silloin loukkaantumisriski kasvaa liian suureksi. Pitää osata sanoa ei. Samaa periaatetta suosin harjoittelussa. Ei ole lainkaan väärin pidättäytyä kotisalilla liian rajuista randoreista nuorempien kanssa. Järki mukana. Tosin nuoret nykyään ovat fiksuja ja ainakin omalla kohdallani olen saanut kokeilla rajojani hyvässä hengessä.

Kilpaileminen veteraanijudossa on sekin eräänlaista omien rajojen kokeilemista ja ylittämistä. Pelkkä osallistuminen on kunnioitettavaa, sillä vaatii rohkeutta mennä tosipaikan eteen. Kannustan siihen ja samaan hengenvetoon muistutan, että kokemus on tuhat kertaa voimakkaampi ja parempi hyvin harjoitelleena.

Arvokisoihin osallistuminen vaatii samana vuonna toteutuneita otteluita pienemmissä kisoissa vaikkapa kotimaassa. Tämä on yleinen ja hyvä käytäntö jo pelkästään oman judokokemuksen mittaamiseksi turvallisuusnäkökulmasta. Harva meistä lähtee maratonillekaan kylmiltään.

Veteraaniurheiluna judo on enemmän kuin pelkkää vanhemman polven urheilua. Parhaimmillaan se on tiukassa paikassa kipeästi kaivattu esimerkki ja yhteenkuuluvuuden tunne, jonka voisi tiivistää lausahdukseen: mennäänpäs tuon suon yli, että heilahtaa!

Urheilen itseni hyvälle tuulelle

Pyrin harjoittelemaan niin, että iltaisin minulla on enemmän kiitettävää kuin anteeksipyydettävää. En voi olla yhtä nopea, vahva tai kestävä kuin nuorena, mutta voin olla monin tavoin parempi. Jos nuorempana kiukuttelin ja rönsyilin harjoittelussani, niin nyt voin olla päättäväisempi ja viisaampi. Urheilen nykyään urheilun ilosta. Urheilen itseni ja muut hyvälle tuulelle.

Ympäröin itseni itseäni paremmilla, taitavammilla judokoilla. Voin murskata lähes kenet vain ikäiseni yhdessä yksittäisessä ominaisuudessa, mutta judo ei ole yksittäisiä ominaisuuksia vaan sitä, miten niitä kykenee käyttämään yhdessä paremmin kuin vastustaja. 

Anssi Ryhäsen kanssa aloitin judon vuonna 1986. Entisestä harjoittelu- ja kilpakumppanista on tullut tärkein henkinen tukeni veteraanikilpailuihin valmistautuessani. Anssi tuntee heikkouteni, mutta mikä tärkeintä, hän on ilmiömäinen havainnoimaan ja sytyttämään liekkiin vahvuuksia, joita en itse voisi itsessäni huomata. Anssi analysoi säännöllisesti sekä minun että vastustajieni judovideoita.

Antti Kolehmainen on vanhemman polven kilpajudoka, jonka kanssa harjoittelen eniten. Kunnioitan Anttia judokana ja ihmisenä valtavasti, mikä antaa judoharjoittelullenikin sen tarvitsemaa arvostusta. Tärkeä havainto: jos arvostat toimintaasi, pystyt tekemään sitä pidempään ja paremmin. Judossa harjoittelupari on toimintasi peilikuva, jolle ei voi valehdella. Toisinpäin: hyvä harjoittelupari on kuin peili, joka näyttää virheesi kaunistelematta. Antti on korvaamaton siksi, että hän osaa myös korjata virheitäni.

Ismo Mikkonen, veteraanien judon maailmanmestari vuodelta 2016, on minulle käytännössä kaikki mitä voin veteraanikilpajudokana toivoa: valmentaja ja judo-opettaja, treenikaveri, sellainen, jonka kanssa voin sparrata omien kykyjeni rajoille ja ylikin. Vaatimaton ja hiljainen kultakimpale, jonka käsialaa käytännössä nykyinen judoni on.

Mielikuvaharjoittelua toistojen korvikkeeksi

Oppiminen ei lopu koskaan. Vanhemmiten uuden oppimista voi jalostaa. Itse olen korvannut suuren osan raskaista fyysisistä toistoharjoitteista mielikuvaharjoitteilla erityisesti judossa. Sitä varten videoin osan opetuksesta säännöllisesti. Toisinaan käyn liikkeitä mielessäni läpi silmät kiinni sängyllä loikoillen ja musiikkia kuulokkeista kuunnellen.

Harjoittelen fysiikkaa 4-6 kertaa viikossa riippuen siitä, olenko valmistautumassa juoksu- vai judokilpailuun. Judoa treenaan huomattavasti vähemmän peruskuntokaudella, jolloin 1-2 viikoittaisen judoharjoituksen täydennyksenä teen lähes päivittäin eri pituisia mielikuvaharjoitteita. Judokilpailun lähestyessä judon määrä lisääntyy dramaattisesti ja tiivistyy noin 8-9 viikon mittaiseen jaksoon, jolloin kaiken harjoittelun tarkoituksena on judon ja kropan virittäminen kisakuntoon. Kokemukseni mukaan onnistunut kisakunto on melko lyhyt ja sen ajoitus vaatii suunnittelua. Tässäkin maltti on valttia.

Kroppa suri ja vaati vaihtamaan painoluokkaa

Kroppa voi tuntea surua. Syksyllä 2017 olin todella hyvässä kunnossa. Olin saanut juonen päästä kiinni, ja veteraanien arvokisoista oli kertynyt jo kaksi EM-pronssia ja MM-pronssi, vaikka aktiivista veteraaniurheilua judon parissa takana vasta reilut kaksi vuotta. Ongelmaksi muodostui painoluokka, alle 60 kilon sarja, johon luulin kuuluvani ikuisesti. Vaikka pudotettavaa  ei mahdotonta määrää ollutkaan, toistuvat painonpudotukset kumuloituivat ja muuttuivat kerta kerralta vaikeammiksi. Muistan itkeneeni pariinkin kertaan itsekseni ilman syytä vetojen aikana. Olin ihmeissäni, sillä vaikka tunnepitoinen judoka olenkin, ei itkeminen ole kuulunut tapoihini miesmuistiin.

Syksyllä 2017 löin kaikki omat fyysiset ennätykset urheilutesteissä mukaan lukien Cooperin testi. Harjoituspäiväkirjani mukaan olin kovemmassa kunnossa kuin nuorena miehenä maajoukkueessa, enkä tietääkseni huonossa kunnossa ollut silloin 1990-luvullakaan. Mutta niin siinä vain kävi, että kroppa kieltäytyi tottelemasta kilpailussa.Olin kuin sumussa. Kukaan ei saanut tehtyä yhtään pistesuoritusta minulle, mutta en saanut minäkään mitään aikaan.

Kaiken lisäksi tapahtui emämoka, kun en ollut lukenut kilpailusääntöjä. Niissä jatkoaika rajoitettiin yhden minuutin mittaiseksi, jonka jälkeen tuli tuomariäänestys. Tästä tietämättömänä ottelin jatkoajat väärällä taktiikalla, seurauksena hantei-tappiot ja suihkuun.

MM-tappioni jälkeen Mika Haapalainen toimi tietämättään tärkeänä eheyttävänä tukihenkilönä. Mikan räväkkä, rehti ja positiivinen olemus sekä huumori olivat oikeaa lääkettä veteraanille, joka vielä sulatteli tapahtunutta. Tappio ei ole lopullinen tappio, jos siitä oppii uutta ja tekee asialle jotakin!

Tammikuussa 2018 ottelin ensimmäistä kertaa veteraaneissa painoluokkaa ylempänä alle 66 kilon sarjassa. Kilpailut olivat kovatasoiset Lillen veteraanikisat Ranskassa. Koko kilpailu meni flow-tilassa: finaalia lukuun ottamatta kaikki vastustajat nurin ippon-voitoin. Finaalissa kaatui päätä pidempi hallitseva MM-hopea mies wazarilla. Italialaisen veri kiehahti tappiosta sen verran, että hetken jo meinattiin jatkaa matsia varsinaisen ottelun jälkeen. Sopu tuli kuitenkin nopeasti ja paiskattiin virnistäen kättä, ilmeisesti minä en ole ainoa tunnepitoinen judoka.

Iloinen ottelija on vaarallinen ottelija

Minä en ottele mitalien vuoksi. Ottelen, koska rakastan ottelemista. Koko elämäni on ollut suurelta osin ottelemista ja olen kiitollinen, että nautin siitä. Veteraanijudokilpailu antaa mahdollisuuden kanavoida kilpailuviettiäni terveellisesti ja reilusti.

Olen saanut judokoista ystäviä ympäri maailman. Tiedän etten ole ainoa enkä mitenkään erityislaatuinen. Mutta veteraanijudo on erityislaatuista. Sain hävityn ottelun jälkeen viestin puhelimeeni Kazakstanista, josta matsejani livenä seuraava entinen kilpakumppani kirjoittaa rallienglannilla: ”Asser, sinä olet silti leijona.” Koen kuuluvani erityisen urheilulajin veteraaneihin ja tunnen samaan aikaan suurta nöyryyttä ja kiitollisuutta.

Kesällä 2018 kulminoitui itselleni kaksi tärkeää asiaa. Toinen oli onnistunut painoluokan vaihto ja pirteä otteleminen veteraanien EM-kisoissa Skotlannissa. Saaliina kolmas EM-pronssi. Itselleni mieleen jäävin matsi oli pronssimatsiin pääsyottelu, jossa kaatui MM-pronssimies alle kymmenessä sekunnissa Anssi Ryhäsen ideoimalla taktiikalla. Ranskalainen sai keräillä itseään vähän aikaa ennen kuin tajusi, että mikä häneen iski.

Suurempi asia minulle oli Suomen joukkue. Ensimmäistä kertaa näiden kolmen vuoden aikana tunsin, että nyt me olimme vihdoin joukkueena kisoissa. Vaikka judo yksilölaji onkin, me tarvitsemme joukkueen ollaksemme parempia ottelijoita. Minä ainakin. Jokainen suomenlippua kantava ottelija tai huoltaja tuo ison panoksen lataukseen, joka on kilpailussa elintärkeää. Minä hengitän sitä.

Odotellessani vuoroani valmistautumisalueella käyn läpi menneitä judoon liittyviä positiivisia ajatuksia samalla kun tyhjennän mieltäni. Aiemmin kylmiä väreitä selkääni aiheuttanut entisen maajoukkuevalmentajani huuto menneisyydestä ”NYT TÄYTYY TEHDÄ TÖITÄ!” kulkee tuossa hetkessä mielessäni vahvistavana kannustuksena, jota arvostan nykyään uudella tavalla. Minä en ole yksin. Saatan ohimenevästi hymyillä kaukaisuuteen, kunnes mieleni on kokonaan tyhjä. Tiedän, että joukkue on tukenani ja olen siitä iloinen. Olen monesta syystä iloinen. Iloinen ottelija on vaarallinen ottelija. Minä olen vaarallinen ottelija.

Tärkeintä on yhteenkuuluvuus

Valitsin juttuuni nämä hajanaiset päiväkirjamerkinnät. Niistä toivottavasti välittyy lukijalle asioita, joita olen kokenut veteraanijudossa. Kokemukset ovat jokaisella erilaisia ja henkilökohtaisia, mutta on niissä samankaltaisuuksiakin. Minä suhtaudun kilpailemiseen intohimoisesti, mutta veteraanijudossa se ei ole pääasia. En minäkään sitä harrastaisi, jos motiivina olisi pelkkä kilpaileminen. Yhteenkuuluvuuden tunne iästä, sukupuolesta tai kansallisuudesta riippumatta on jaloja piirteitä veteraaniurheilussa. Ikääntyvän urheilun ilo voi olla hyvin palkitsevaa myös lähipiirille. Se voi olla sytyttävä esimerkki nuoremmille.

Suomessa veteraanijudon suosio on vasta heräilemässä. Euroopassa se on valtavan suosittua. En tiedä miksi, mutta jotakin erityistä siinä on. Kannattaa kokeilla. Maltti ja mielikuvitus ovat hyviä työkaluja. Minäkään en harjoittele samalla tavalla kuin nuorena. En yksinkertaisesti pysty siihen. Mutta pystyn tekemään yllättävän paljon urheilullisia asioita, kun pidän jalat maassa ja muistan olevani 41-vuotias. Palautumista täytyy kunnioittaa. Ja hyviä yöunia. Hitto, minä otan päiväuniakin nykyään…

Ai niin, vielä yksi asia. Kun itse ottelee veteraanikisoissa, on paljon antoisampaa seurata aktiiviurheilijoiden kilpailuja. Silloin ei ole ihan tavallinen penkkiurheilija vaan kilpajudoa katsoo ihan eri silmällä. Ei voi välttyä elämästä mukana. Onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Silloin tuntee myös sympatiaa urheilijaa kohtaan ihan eri tavalla. Kovia tyyppejä ne nuoret judokat, miehet ja naiset!

Tätä kirjoittaessani judoveteraanit Tom Pahlman ja Antero Kauranen ovat matkalla maailmanmestaruuskisoihin Cancuniin, Meksikoon. Tällä kertaa jäin itse pois kisoista, kun tunsin tarvetta palautua kilpailemisesta. Mutta ensi vuonna kisoihin taas. Harjoittelu on hyvällä mallilla. Tule sinäkin mukaan!

Lisätietoa kaikesta veteraanijudoon liittyvästä antaa Tom, jonka yhteystiedot löytyvät Judoliiton sivuilta.

Asser Kokkonen
Veteraaniottelija, 1.dan, puoliso, kolmen pojan isä ja silmätautien erikoislääkäri