Jane Bridge ja Ann Löf opettivat
tekniikkaa suomalaisille judo-opettajille

Huippupalautetta saanut Seuravalmentajien tekniikkakoulutus oli erinomainen esimerkki yhteistyön voimasta.

 
14.3.2019

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin Tampereella tummavöisille judo-opettajille suunnattu Seuravalmentajien tekniikkakoulutus, jossa olivat opettajina Jane Bridge (GBR, 8.dan) ja Ann Löf (SWE, 6.dan) Koulutus keräsi yhteen 70 judo-opettajaa 28 eri seurasta harjoittelemaan judotekniikoiden opettamista etenkin lapsille ja nuorille.

Tapahtuman järjestivät Judoliitto, Judovalmentajakerho ja Dan-Kollegio. Tämä ensimmäinen yhteinen voimainkoitos onnistui yli odotusten. Kolme yhdistystä aikoo jatkossakin tuoda kansainvälisiä opettajia Suomeen mahdollisuuksien mukaan joka kevät.

Tekniikkakoulutus sisälsi viisi harjoitusta, paneelikeskustelun, katsauksen mustan vyön kokonaisvaltaiseen osaamiseen ja Petteri Pohjan esityksen nykyaikaisesta taitovalmennuksesta. Petterin kirjoittama kirja ”Valmentajan käsikirja – Judo – Taidon opettaminen” on miltei valmis ja tulee myyntiin piakkoin.

Tekniikkataiturit sattuman kautta opettamaan Suomeen

Bridgen ja Löfin saaminen Suomeen tapahtui osittain sattumalta. Judoliiton koulutuspäällikkö Katri Forssell ja koulutusvaliokunnan puheenjohtaja Sanna Pyykönen tapasivat heidät kesäkuussa 2018 Kroatiassa Judo Festivaaleilla. Katri ja Sanna olivat menneet sinne selvittämään toimenpiteitä, joita eri maat ovat tehneet naisten ja tyttöjen harrastusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Jane oli Festivaaleilla tekniikkaopettajana ja järjestämässä tapahtuman Women judo network -osioita. Kävi hyvin pian selväksi, että taitava ja maanläheinen Jane oli saatava Suomeen kouluttamaan. Ann oli tullut tapahtumaan osana Ruotsin Judoliiton viisi henkistä delegaatiota ja kävi ilmi, että Oulun Judokerhon puheenjohtaja Jaana Ronkainen oli hänen hyvä ystävänsä. Tulevan tekniikkakoulutuksen suunnittelu Jaanan ja Dan-Kollegion puheenjohtajan Kimmo Kallaman kanssa alkoi puhelimitse jo paluumatkalla lentokentälle.

Paneelikeskustelu avasi kouluttajien näkemyksiä

Harjoitusten lisäksi Tekniikkakoulutuksen osallistujat pääsivät haastattelemaan Janea, Annia ja Petteriä paneelikeskustelussa lauantaina illalla. Keskustelua johtivat Katri Forssell ja Kimmo Kallama.

Kaikki kolme aloittivat judon 10-vuotiaana. Jane Englannissa, Ann Tukholmassa ja Petteri Rovaniemellä. Jane harrasti monipuolisesti erilaisia lajeja lapsena ja tavoitteli täydellisiä teknisiä suorituksia. Judossa riitti Janea kiinnostavia tekniikoita. Ehkä juuri siksi hänestä kasvoikin niin teknisesti taitata judoka. Judoseurassa, jossa Jane harjoitteli, oli pääopettajana erinomainen japanilainen judoka.

Ann oli vilkas lapsi ja hänen vanhempansa veivät Annin judoon purkamaan energiaa. Ensimmäiset harjoitukset olivat Annin mielestä tylsät, mutta treenikaveri kehotti tulemaan vielä seuraavalla kerralla kokeilemaan, koska silloin oli eri opettaja. Pelit, kamppailut ja vauhti pitivät Annin mukana judossa. Lisäksi judossa hän tunsi itsensä taitavaksi. Muissa harrastuksissa vilkasta tyttöä toruttiin, mutta judossa kehuttiin.

Janen ja Annin tiet kohtasivat 1976 British Judo Openissa Lontoossa, jossa he kilpailivat samassa -48 kg:n sarjassa. Tuolloin Jane voitti sarjansa ja Ann tuli kolmanneksi. Kilpasiskojen keskinäiset voitot vuosien varrella olivat Janen hyväksi 4-2. Kilpauran päätyttyä tiet erosivat moneksi vuodeksi, kunnes sosiaalisen median avulla naiset löysivät toisensa uudelleen.

 

Kasvaminen judo-opettajaksi

Jane oli saanut olla koko nuoruutensa taitavien judo-opettajien opissa Englannissa, mutta Ruotsissa ei sellaisia juurikaan ollut. Ann harjoittelukavereineen kävi paljon ulkomaan leireillä ja judoseurassa vieraili mm. hollantilaisia opettajia. Edelleen Annin judoseura IK Södra etsii aktiivisesti osaavia opettajia seuran ulkopuolelta ja muista maista tuomaan osaamista ruotsalaisille.

Petteri kertoi hänen judo-opettajansa Pasi Värisen olleen esimerkillinen opettaja. Koyamassa oli tuolloin hyvä 10 pojan jengi, jota Pasi valmensi. Pasi oli roolimalli pojille, erinomainen tekniikan opettaja ja yksi syy siihen, miksi Koyama on edelleen hengissä. Kiitollisena Pasille, Petteri tekee parhaansa Koyaman hyväksi seuran päävalmentajana ja puheenjohtajana.

Jane ei koskaan ajatellut tulevansa valmentajaksi. Judon ensimmäinen naisten maailmanmestari rakasti kilpailemista ja vihasi häviämistä. Jane oli tottunut voittamaan ja voitti urallaan enemmän otteluita kuin hävisi. Häviäminen tarkoitti, sitä että oli kisassa toinen tai kolmas.

Menestymispaineet aiheuttivat Janelle ajoittain paljon stressiä. Janen vanhemmat eivät asettaneet paineita, mutta vanhemmille elämä oli judoa ja Jane halusi näyttää pärjäävänsä. Jane oli niin keskittynyt urheilemiseen, ettei hänellä ollut suunnitelmaa siitä, mitä tekisi kilpauransa jälkeen. Kun kilpaura sitten loppui, päätti hän lähteä kokeilemaan onneaan Ranskaan, jossa hänellä oli joitakin judokontakteja. Sattumalta Pariisin läheltä judoseurasta otettiin yhteyttä Janeen ja pyydettiin valmentajaksi.

Ann ja Petteri sen sijaan tiesivät jo suhteellisen nuorina haluavansa judo-opettajiksi. Petteri ohjasi ensimmäisen kerran judoharjoituksia 13-vuotiaana. 20-vuotiaana hän päätti ryhtyä valmentajaksi ja lähti opiskelemaan liikunta-alaa. Ann puolestaan kertoi jo 15-vuotiaana kaikille, että hänestä tulee judo-opettaja, vaikka muut sanoivat, ettei sellaista koulua ollut olemassa, jossa voisi judo-opettajaksi opiskella. Ann ei välittänyt, vaan hankki osaamista eri tavoilla tavoite kirkkaana mielessään.

Kaikki kolme olivat samaa mieltä siitä, että hyvä judo-opettaja on intohimoinen tekemäänsä työtä kohtaan, hän pitää huolta kaikista judokoista ja kehittää itseään koko ajan sekä auttaa myös muita kehittymään.

Tekniikan opettaminen

Petteri muisteli, että aikoinaan piti osata kolme vaativaa heittoa jo keltaisen vyön kokeeseen: sasaetrusikomiashi, hizaguruma ja deashibarai. Vaikka niitä on hinkattu jo vuosikymmeniä, ei Petteri osaa niitä vieläkään hyvin. Sen sijaan ehdoton lempitekniikka Petterillä oli te-guruma, jonka tehon koulutukseen osallistunut Manne Isorantakin muistaa.

Jane mainitsi lempitekniikoikseen seoinagen, kouchigarin ja monta muuta jalkatekniikkaa. Ann pitää ipponseinagesta, monista jalkatekniikoista ja mattojudosta ylipäätään.

Ann on luonut tekniikan opetukseen hyvän systeemin, jossa pilkotaan tekniikoita pienempiin osiin ja tehdään ihan huomaamatta paljon toistoja mielenkiinto säilyttäen. Ann havainnollisti opetustapaansa sunnuntaina harjoituksessa. Opetusmenetelmän tehokkuudesta kertoo se, että Euroopan mestari Marcus Nyman tekee vieläkin samoja tekniikoita, joita Ann on hänelle lapsena opettanut. Annin opetustapaan voi tutustua koulutuksen opetusvideoilta.

Suuria suunnitelmia tulevaisuudelle

Jane toimii nykyään EJU:n varapresidenttinä vastuullaan koulutusasiat. Hän on ollut myös Ruotsin Judoliiton apuna luomassa uutta koulutusjärjestelmää Ruotsiin. Jane kertoi tavoitteekseen parantaa eurooppalaista judoa. Hän haluaa tuoda judon tärkeitä arvoja näkyväksi kuten toisten ihmisten kunnioittamista.

Työsarkaa tässä on esimerkiksi joissakin Itä-Euroopan maissa, kuten Turkissa ja Azerbaizanissa, joissa judokulttuuri on hyvin autoritäärinen ja voittaminen nähdään erittäin tärkeänä.

Kun Ann oli kokematon valmentaja, oli hänellä alkuun lähinnä vain kilpailullisia tavoitteita. Nykyään Ann haluaa, että kaikilla on judossa hauskaa ja judo lähtee sydämestä. Hän haluaa kasvattaa hyviä ihmisiä ja antaa joillekin paremman elämän judon avulla.

Petteri näkee tärkeänä kantaa vastuuta omasta seurastaan Koyamasta ja judoyhteisöstä. Hän haluaa kehittää suomalaista judoa, taidon opettamisen laatua, saada enemmän taitavia judokoita ja sitouttaa lapsia judon harrastamiseen. Petterin mielestä olisi mahdollista ja tavoiteltavaa saada lisättyä suomalaisten judokoiden määrä 15 000‒20 000 judokaan, mutta se vaatii seuroilta, Judoliitolta ja jokaiselta judokalta paljon töitä.

Menestyksen avaimet

Jane kokee kilpauransa menestyksen mahdollistajiksi hänen vanhempiensa tuen (myös taloudellisen), hyvän seuran ja monilajitaustan. Jane ei pidä lahjakkuus-sanan käytöstä, koska judossa menestymiseen tarvitaan kovaa työtä. Niin sanotusti lahjakas judoka voi saavuttaa nuorena paljon ilman pettymyksiä. Sitten kun pettymys tulee, saattaa hän luovuttaa helposti. Lahjakkaaksi leimatulla lapsella ei välttämättä ole vanhempana työkaluja käsitellä pettymyksiä.

Annin mielestä motivaation harjoitteluun pitää lähteä urheilijasta itsestään, mutta valmentaja voi opettaa asennetta ja hyvää harjoittelua. Urheilijan täytyy pitää harjoittelemisesta ja voittamisesta. Tarvitaan perheen ja valmentajan tuki, mutta ketään ei pidä pakottaa harjoittelemaan ja kilpailemaan. Petteri lisäsi, että valmentaja voi yrittää saada kaiken potentiaalin urheilijasta irti. Hän voi myös poistaa esteitä urheilijan tieltä kertomalla omalla tiellään olleista esteistä.

Jane painotti, että kisatilanteessa täytyy urheilijaa muistuttaa vahvuuksista, luoda hänelle uskoa itseensä ja muistaa, että valmentaja välittää oman tunnetilansa urheilijaan. Petterin mielestä yksi vaikea asia judossa on se, ettei valmentajana näe tuloksia heti. Valmentaminen on pitkäjänteistä työtä, eikä urheilijan menestymiseen ole oikotietä.

Miksi tietyt judomaat menestyvät?

Kun puhuttiin lahjakkuudesta, alkoi osallistujia kiinnostaa se, milloin Ann näki, että Marcus Nymanista tulee hyvä judoka. Ann kertoi, että Marcus Nymanin äiti Elizabeth Karlsson on myös menestynyt judoka, ja Marcuksella on perheensä vahva tuki takanaan.

Marcuksella on vahva tahto, hän vihaa häviämistä, tykkää harjoitella kovaa ja tekee kuten käsketään. Marcus oli tavallinen lapsi ryhmässä taitojensa puolesta, mutta oli aina ajoissa harjoituksissa ja keskittynyt sekä teki aina enemmän kuin pyydettiin.

Lontoon olympialaisissa 2012 Marcuksella oli liian kovat paineet mm. koko Ruotsin judoyhteisöltä eikä siksi menestynyt siellä. Rion De Janeiron olympialaisissa 2016 Marcuksella ei ollut paineita, sillä sinne hän koki silloin harjoittelevansa judoa itselleen ja sijoittui sarjassaan viidenneksi.

Jane kertoi, että valmennusjärjestelmä on luotava kunkin toimintaympäristön mukaan. Japanissa kantavana voimavarana on yliopistojudo, jolle ominaista on paljon harjoittelua ja laadukkaat randorit. Venäjällä on vahvat judoseurat, yhteiset leirit ja aktiivinen kansainvälinen leiritys. Venäjän Judoliiton päävalmentaja italialaistaustainen judoka Ezio Gamba on rakentanut hyvän järjestelmän, jossa kilpailijat saavat näyttää kuka on paras. 4-6 menestyneintä kilpailijaa per painoluokka kiertää kansainvälisisiä kilpailuita. U18-ikäisenä tärkeää on aloittaa kv-kisojen kiertäminen ja U21-ikäisenä pitäisi päästä mitalikantaan kiinni, jos mielii pysyä systeemissä mukana.

Janen mukaan on kuitenkin olemassa maita, joissa ei ole varsinaista valmennusjärjestelmää, kuten Kosovo. Siellä kaikki paukut on IJF:n presidentti Maurius Vizerin (IJF:n) vahvalla tuella laitettu pariin judokaan.

Petteri summasi, että mestariksi voi tulla monta eri polkua pitkin, mutta täytyy olla suunta, johon mennään ja tehdä kovaa työtä sen eteen. Pitää ottaa oppia muualta, mutta kopioida ei voi. Suomalaisten täytyy kehittää järjestelmä meidän oma kulttuurimme ja toimintamahdollisuudet huomioiden.

Jane on katsonut läheltä eurooppalaista judoa jo pitkän aikaa ja huomannut huolestuttaviakin asioita. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi menestyneen Slovenian naisten joukkueen, jonka urheilijoita valmentaja kohtelee Janen mielestä huonosti. Valmentajan täytyy aina pitää kirkkaana mielessä, että urheilijan on oltava keskiössä, ei valmentaja. Eikä vain urheilija, vaan ihminen.

”Jos kiipeää vuorelle, täytyy tulla myös alas turvallisesti,” summasi Petteri antoisan keskustelun.

Ruotsalainen judo nousussa

Ruotsi on alkanut menestyä judossa hyvin 2010-luvulla. Annin mielestä menestyksen salaisuus on Ruotsin valmennusjärjestelmä, jossa seuravalmennus on yhtenäistä. Ruotsissa seuroja kierrettiin liittojohtoisesti ja käytiin yhteistä mallia läpi, jota seurat alkoivat sitten toteuttaa.

Menestyksestä on nautittu ja se on tuotu näkyväksi. Näin saadaan uusia ihmisiä mukaan lajin pariin. Silloin kun Suomella meni hyvin ja tuli menestystä, otettiin oppia täältä ja vierailtiin täällä. Asiat täytyy kuitenkin tehdä omalla tavallaan. Paneelikeskustelun aikana kävi hyvin ilmi se, että Ruotsissa oppia haetaan jatkuvasti muista maista, mutta ei kopioida muiden toimintamalleja suoraan ja uskalletaan kokeilla uusia asioita.

Yksi tärkeä tapahtuma Annille niin hänen judouransa kuin ihmisenä kasvamisen kannalta oli hänen opettajansa kuolema 1986, jolloin Ann oli 27-vuotias. Nuori Ann otti koko judoseuran toiminnan vetämisen harteilleen. Se oli Annille itsestään selvä asia, koska hän koki olevansa kiitollisuudenvelassa opettajalleen. Helppoa se ei ollut, sillä silloin ei ollut paljon naisvalmentajia ja Ann joutui taistelemaan, jotta ansaitsi muiden judovalmentajien luottamuksen ja arvostuksen.

Edelleen Ann pyörittää tuota samaista judoseuraa, jonka nimi on IK Södra. Tukholmassa toimivassa judoseurassa on nykyään 500 jäsentä ja 7 salia. Annin lisäksi seurassa on yksi osa-aikainen U18/U21-valmentaja ja toinen palkattu kokoaikainen valmentaja, jonka palkan maksaa Ruotsin valtio. Palkatun henkilöstön lisäksi seurassa on useita vapaaehtoisia valmentajia ja seuratoimijoita.

Annin junioriopetuksessa seurasta on tasaisesti noussut useita kansainvälisen tason judokoita, mm. 4 EM/MM mitalistia ja kolme olympiaurheilijaa. Annin mielestä IK Södra on elinvoimainen ja menestynyt judoseura, koska se on perhe, johon on mukavaa tulla. Vanhemmat otetaan mukaan toimintaan ja seurassa toimiikin useita judoperheitä.

Jokaiselle löytyy oma tehtävä seurassa: kilpailija, tuomari, valmentaja, toimitsija jne. Kaikki toimijat ovat arvokkaita ja tärkeitä seuralle. Isossa judoseurassa tiivis yhteisöllisyys ei ole itseisarvo, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Seura mm. järjestää useita kisoja ja leirejä sekä viettää muutenkin paljon aikaa yhdessä. IK Södralla on monta salia, jotta lapset voivat harrastaa judoa lähellä omaa kotiaan. Kilpavalmennus on keskitetty päädojolle, jossa tavoitteellisesti harjoittelevat nuoret ja aikuiset treenaavat.

Jane käy säännöllisesti IK Södrassa vierailevana opettajana. Hän on nähnyt ja kokenut seuran lämpimän ilmapiirin ja kertoo, että ohjaajat ovat kiitollisia Annille, joten he haluavat antaa seuralle takaisin. Aivan kuten Ann koki haluavansa tehdä silloin, kun hänen opettajansa kuoli.

Miten suomalaista judoa voisi kehittää?

Kun Janelta kysyttiin miten suomalaista judoa voisi hänen mielestään kehittää, hän ei osannut suoraan vastata, koska hän ei tunne suomalaista judoa kovinkaan hyvin. Ruotsin valmennusjärjestelmään Jane on sen sijaan tutustunut hyvin.

Ruotsissa on onnistuttu nostamaan judokoiden määrä kuudessa vuodessa 14 000:sta 20 000 harrastajaan. Jane kertoi, että Ruotsin Judoliitto on todella aktiivinen useilla osa-alueilla. Valmentajien osaamista on pystytty parantamaan koulutuksen ja tutor-järjestelmän avulla. Seuroihin on menty jalkauttamaan judokan urapolkua ja seuravalmennusjärjestelmää. Tärkeänä painopisteenä jäsenmäärän kasvattamisessa on ollut naisten ja tyttöjen määrän lisääminen erilaisten toimenpiteiden avulla.

Yhden havainnon Jane pystyi kuitenkin tekemään suomalaisesta judosta koulutuksen aikana. EJU:n tekniikkakouluttajanakin toimivan Janen mielestä suomalaisten judo-opettajien tekniikkaosaaminen on ruotsalaisia ja myös montaa muuta maata parempi.

Tekniikkakoulutuksen opetusvideot löytyvät Judolehden Tekniikka-osiosta. Klikkaa sieltä tekstiä, niin saat näkyviin kaikki linkit.

 

Kirjoittaja

Katri Forssell