Tatamin laidalla Rovaniemellä

Muutaman kerran viikossa, ja tatamin laidalla taas. Miksipäs ei? Mitäpä sitä ei omiensa eteen tekisi.

 
25.4.2019

Kohta yhdeksän vuotta olen seurannut judoa Koyaman tatamilla kolmen tyttäreni ollessa vuoron perään tai yhtä aikaa harjoittelemassa kaveriensa ja ystäviensä kanssa. Yhdessä juoksentelemassa, painimassa, leikkimässä ja ennen kaikkea hauskaa pitämässä.

Vanhimman, 14-vuotiaan judo on siinä vaiheessa, että sininen vyö alkaa olla ajankohtainen. Kilpailee hänkin vielä, mutta kiinnostus judokan polulla on viemässä valmentamisen suuntaan. Tällä hetkellä pestinä on apuohjaajan paikka viime syksynä aloittaneiden junioreiden ryhmässä. Siinä samassa, missä tyttäristäni pienin suoritti tammikuussa keltaisen vyön seitsenvuotiaana.

Keskimmäiseni, kohtapuoliin 12-vuotias vihreävöinen tömistelee tatamilla pari kertaa viikossa oman ryhmänsä mukana. Nauttii omalla tavallaan. Joka kerta, kun on tarkoitus joko salille tai kisamatkalle lähteä, hän tekee sen iloisena ja innoissaan.

Vajaassa yhdeksässä vuodessa ehtivät tulla tutuksi niin tatamin laidalla istuvat vanhemmat kuin myös kurssien ja ryhmien vetäjät sekä valmentajat.

Loistosakkia ovat, kaikki ne lukuisat sinisen, ruskean ja mustan vyön eri asteen omaavat, osaavat judokat. Ihmiset, jotka itse lajin lisäksi osaavat pitää huolta myös lapsistamme. Opettaa ja kasvattaa, judokoina ja ihmisinä. Siihen porukkaan luotan paljon. Tatamilla ja sen ulkopuolella.

Laji ja varsinkin seura ja seurassa toimivat ihmiset ovat antaneet tyttärilleni paljon, toki myös itsellenikin. Siitä olen kaikille näille mahtaville ihmisille kiitollinen. Toivottavasti saisivat ja jaksaisivat kaikki jatkaa samaan tahtiin vielä pitkään. Toivottavasti minä ja muutkin judoisät ja -äidit pystyisimme siinä heitä omalta osaltamme auttamaan.

Samaa toivon kaikille muillekin judoseuroille ja judovanhemmille kautta maan.

Arto Melaranta

Kirjoittaja on kolmen judoa harrastavan tytön isä, tatamin laidalla istumisen veteraani ja rovaniemeläisen Koyama ry:n hallituksen jäsen.

 

Kirjoittaja

Arto Melaranta