Eläköön Joen Yawara! Etteikö judo ole mukavaa

Judo tuli Joensuuhun 50 vuotta sitten molskin kautta ja heittoja kirjasta opiskellen, muistelee Yawaran perustajajäsen Arimo Nissinen.

 
25.11.2018

Oli kaunis kesäpäivä ja olin kävelemässä torin laitamilla, kun vastaani tuli Mikkosen Matti, silloinen TUK:n piirisihteeri. Tunsin hänet, sillä olimme pelanneet yhdessä lentopalloa. Hän kysyi minulta, löytyykö Joensuusta henkilöitä, jotka ovat kiinnostuneita judosta. Ilmoittauduin välittömästi ja kerroin, että uskon muitakin löytyvän.

Muutaman päivän kuluttua sanomalehdessä oli ilmoitus judokurssista, jolle ilmoittautui 13 miestä. Joensuun ensimmäisen judokurssin tuli pitämään Enosta kotoisin oleva Pentti Riikonen.

Kun kurssi eteni, niin kumarruskin teki kipeää. Alkeiskurssi vedettiin läpi kolmessa viikossa. Viikon jokaisena iltana oli harjoitukset. Sivullisilla oli hauskaa, kun he näkivät harjoitusten jälkeen kotiin lähtevien judokoiden laskeutuvan portaita. Osa porukasta tuli portaat alas takaperin tiukasti kaiteesta kiinni pitäen ja osa muuten kaiteesta tukea hakien. Kaikki irvistelivät, kun jalat oli pettää alta. Näin muodostui mustelmista muistelmia.

Oransseilla verkkareilla mainosta

Välittömästi kurssin jälkeen alettiin suunnitella seuran perustamista. Perustamiskokous pidettiin pidettiin 28.7.1968. Paikalla oli joensuulaisia miehiä, Matti Mikkonen sekä kokouksen tarvitsemat toimihenkilöt.

Paikalle oli kutsuttu judoka Matti Heiskanen. Hän luetteli japaninkielisiä termejä, joista valittiin seuralle nimi. Yawara kuulosti hyvältä. Koska oltiin Joensuussa, niin eteen lisäys Joen oli paikallaan. Yawara tarkoittaa  aseetonta itsepuolustustekniikkaa.

Uudelle judoseuralle valittiin puheenjohtajaksi Raimo Laulajainen, varapuheenjohtajaksi Eero Kähkönen, sihteeriksi Arimo Nissinen ja rahastonhoitajaksi Seppo Pesonen. Muut hallituksen jäsenet olivat Pauli Ikonen, Kalevi Turunen ja Martti Gröhn. Jäsenmaksu oli kokonaista 5 markkaa.

Aluksi harjoitukset pidettiin molskilla, mutta se osoittautui liian vaaralliseksi. Vuonna 1969 saatiin tatami. Meillä oli hankittuna oranssit verryttelypuvut, jotka päällä kuljimme myös vapaa-aikana. Puvun selässä keltaisen auringon lisäksi luki Yawara. Näin mainostimme omaa seuraamme, jonka nimi alkoi esiintyä yhä useammin sanomalehtien urheilusivuilla.

Lehtien sivulle päästiin myös tatami-asiassa. Olimme kuulleet, että punakynä oli yliviivannut Yawaran anoman määrärahan tatamin hankkimiseksi. Parikymmentä yawaralaista marssi kaupungintalolle valtuustosalin lehtereille painostusryhmäksi. Toiminta tuotti tulosta. Kaikki puheenvuoron pitäneet valtuutetut olivat anomuksellemme myönteisiä. Lupa tatamin hankkimiseksi hyväksyttiin yksimielisesti.

Kannustushuudot kirjasta

Kun tatami oli saatu, niin harjoituksia ja vyökokeita pidettiin tiuhaan tahtiin. Ensimmäisen vyökokeen tuli pitämään Etelä-Suomesta saapunut mustavöinen graduoitsija. Olimme tiukasti rivissä polviasennossa ja näytimme vuorotellen osaamisemme. Keltaisen vyön saamiseen oli harjoiteltu ahkerasti. Näin tatamille saatiin väriä.

Alkuvauhti oli hurjaa. Vuonna 1969 alettiin pitää kursseja. Osanotto oli runsasta. Kursseilla oli naisia, miehiä ja junioreita. Vetäjät olivat omia vihreävöisiä judokoita.

Myös kilpaileminen tuli mukaan kuvioihin 1969.  Ensimmäinen kilpailu oli 23.8.1969 Kuopiossa. Siellä judoseura oli perustettu vuotta aikaisemmin, mutta voitimme savolaiset kuristuksilla pistein 9-5.

Judotekniikat olimme opiskelleet judokirjasta tekstejä ja kuvia tutkien. Siksi oma joukkomme kannusti kilpailijoita tutuksi tulleella huudolla sivu 37 kuva 16. Ottelija tiesi tällöin, mistä heitosta olisi apua, ja usein se ratkaisi kamppailun.

Uskonnollisia rituaaleja urheilutalolla

Seuran joukkue osallistui Suomen sarjan itälohkoon. Yawaralla oli kuusimiehinen joukkue, ja sarjan päätyttyä kymmenen parhaan joukossa oli kolme yawaralaista.
Seuran alkuvuosina Yawaran kilpailujoukkue osalllistui kaupungin kustantamaan ystävyyskaupunkivierailuun Vilnassa. Meitä oli siellä vastaanottamassa Vilnan urheilutoimenjohtaja. Hän oli kaksimetrinen entinen koripalloilija. Olimme komeasti rivissä, kun hän toivotti meidät tervetulleiksi suudellen jokaista suulle. Arvata saattaa, oliko yawaran porukat selkä suorana, melkein kaatumassa selälleen. Ottelun hävisimme, sillä vastustajia ei saatu edes horjumaan.

Kävimme judojoukolla myös silloisessa Leningradissa seuraamassa judon EM-kisoja. Yawaran joukkue kävi ystävyyskaupunkivierailulla myös Puolan Gdanskissa. Sieltä tuli sitten judojoukkue vastavierailulle. Toimin kisassa kuuluttajana ja vaikeuksia tuottivat puolalaiset nimet. Parhaani yritin, ja aina joku vieraista ilmestyi tatamille ottelemaan.

Seuran alkuaikoina sanomalehtien sivuilla saattoi olla hauskoja sattumuksia. Kerran joku yleisön osastolla kirjoitti, kuinka hän oli urheilutalolla seurannut joogaharjoituksia. Niissä oli harjoitettu idän uskontojen rituaaleja. Se herätti hänessä suurta huolestumista. Meille selvisi, että hän oli seurannut Yawaran judotreenejä, ja idän uskonnolliset rituaalit eli mokuso sai jatkua.

Pikkupoika jäi mieleen

Eräs nuoren judoseuran päätavoitteista oli tehdä judoa tunnetuksi Pohjois-Karjalassa. Judonäytöksiä ja alkeiskursseja järjestettiin useilla paikkakunnilla. Liperi, Kitee, Juuka, Lieksa, Nurmes, Outokumpu ja Eno saivat oman kurssinsa. Joen Yawaran judokat ajoivat omilla autoillaan pitämässä kursseja. Myöhemmin osalle paikkakunnista syntyi oma judoseura.

Mieleeni on jäänyt toiselta alkeiskurssilta eräs pikkupoika. Hän oli pienikokoinen, ja tavoitteena oli kasvaa suureksi. Hän halusi kilpailla, vaikka hävisikin usein. Hänellä oli suuri sydän, joka sykki judolle. Jokaiseen junnukisaan hän oli ensimmäinen ilmoittautuja.

Toiset juniorit olivat häntä päätä pidempiä, joten kamppailuista tuli aluksi aina tappioita. Matsin jälkeen hän istui yksin tatamin laidalla ja kyyneleet valuivat poskia pitkin hävityn ottelun jälkeen. Sinnikkyys palkittiin ja vähitellen tulikin aika, jolloin tappiot harvenivat ja voittojen määrä lisääntyi. Hänestä tuli Suomen mestari, hän kuului judon maajoukkueeseen, otteli EM-kisoissa ja sotilaiden MM-kisoissa. Aivan oikein! Hän oli Tintti, Arto Raekorpi.

Raha on tiukassa

Judoon liittyy kiinteästi kilpaileminen. Tämä on seuran kannalta kaksitahoinen asia. Menestyminen kilpailuissa tuo seuralle sen tarvitsemaa mainosta, mutta vastaavasti kilpaileminen muualla Suomessa ja ulkomailla on pitkien välimatkojen takia kallista ja vaatii runsaasti rahaa.

Yawara on taloudellisesti tiukoilla, koska sponsorirahoitusta on vaikea saada. Joensuussa on muutama suuri urheiluseura. Nämä seurat saavat sponsorirahoista valtaosan. Rahaa on yritetty kerätä eri tavoin. On etsitty sponsoreita, talkoilla osallistuttu erilaisiin tehtäviin kuten lumenpudotukseen, metsänistutukseen ja toimittu järjestysmiehinä Ilosaarirokissa. On järjestetty arpajaisia ja alkuvuosina jopa pyöritetty bingoa.

Edustusurheilu ja kilpailu ovat vieneet rahaa ja jäsenmaksuja on jouduttu korottamaan. Junioritoimintaan tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta. Näin on valitettavasti monen lupaavan juniorin tie judon parissa katkennut. Seuran työmyyrien, joita on yhä harvemmassa, väsyminen ei voi olla vaikuttamatta seuran vireyteen ja toimintaan.

Judokan päämäärä on tuo himoittu musta vyö. On kilpailtu, menestytty, noustu vauhdilla vyöarvoissa, kunnes musta vyö on saavutettu. Sitten innostus saattaa lopahtaa ja tatami jää. Harrastuksen lopettamiseen on toki olemassa muitakin syitä. Asenne judoon kuitenkin usein säilyy ja vuosien kuluttua voikin suorittaa paluun. Yawaran historiassa löytyy myös judokoita, jotka ovat pysyneet tatamilla ja jakaneet judotietoaan aloittelijoille.

Seuran toiminnassa on ollut osaavia henkilöitä, jotka ovat oman judouransa ohella pyörittäneet seuran rutiineja. He ovat järjestäneet harjoituksia, leirejä, kilpailuja, matkoja ja koonneet osallistujat kilpailuihin. Tehtäviä on ollut valtavasti. Nostan hattua heille, jotka ovat omaa judoaikaansa uhraten ajatelleet yhteistä hyvää ja pitäneet seuran toimintakykyisenä omia voimiaan säästämättä.

Seurassa on vietetty aikaa myös dojon ulkopuolella. On pidetty perinteisesti kauden alkajaiset, päättäjäiset, erilaiset urheilukilpailut sekä pikkujoulut. Näistä tapahtumista saisi kirjoitettua kirjan. Aina sattuu ja tapahtuu, kun judokat juhlivat. On harrastettu avantouintia, pituussukellusta, avohankijuoksua, tanssia ja karaokea. Kerran muutama judoka palasi juhlista ilman hiuksia. Omissa juhlissamme on voitu kertoa ilomme ja surumme judoystävälle.

Aina vain mukavaa

Vuosi 2016 ja judoharjoitukset käynnissä Yawaran dojolla. Mukana on joukko tummavöisiä judokoita. Siellä on Ada Pääkkönen, Arska Neuvonen, Sepi Mertanen, Masa Parkkinen ja Ressi Karosto. Lihavaisen Marttia ei näy paikalla.

 Etteikö judo ole mukavaa. Liki 50 vuotta tätä on harrastettu. Alkuvuosien palava into on tasaantunut. Nyt harrastamme judoa fyysisen ja psyykkisen kuntomme säilyttämiseksi. Kukaan meistä ei ole välttynyt urheiluvammoilta, mutta henkinen kantti on kestänyt. Maukka Viholainen on mukana harjoituksissa. Hän on seuramme sensei.

Haluan tässä yhteydessä muistaa judoystäviämme, jotka ovat poistuneet  iäsyystatamille.

Lopuksi toivotan 50-vuotiaalle Joen Yawaralle pitkää ikää ja menestystä tulevina vuosina. Monelle Yawara on ollut ja on tärkeä osa elämää. Kiitos Yawara ja eläköön Yawara!

Teksti: Arimo Nissinen (puhe seuran 50-vuotisjuhlassa)
Kuvat: Arimo Nissinen, Jussi Hakkarainen, Juuso-Valtteri Kivimäki, Yawaran arkisto