Omat mestarit nostivat henkeä Helsingin leirillä

Helsingin EM-kisojen konkarit kertoivat, mikä ratkaisi mitalisateen. He toivottivat samaa uudelle polvelle ensi vuoden kotikisoihin.

 
28.8.2018

Suomen omat arvokisamitalistit vetivät Meidokanin järjestämän Helsinki Judo Campin elokuun vaihteessa Ruskeasuon hallissa.

Pääteemana oli tilanteiden jatkaminen mattoon ja voittaminen siellä. Leirille osallistui kaikkiaan 350 judokaa. Ohjelma oli suunnattu erityisesti kilpajudokoille, ja heidän lisäkseen leirin antia tuli ammentamaan suuri  joukko harrastajia ja judo-ohjaajia.

Trooppinen lämpötila sai hien virtaamaan. Siksi järjestäjät olivat varanneet harjoittelijoille myös suolaa treenin lomassa nautittavaksi. Enimmillään harjoituksissa oli 186 ihmistä, mutta kaikki mahtuivat ottamaan randoria Ruskeasuolle kootulla jättitatamilla.

"Tavoitteena oli tarjota hyvää tekniikkaa ja randoria kilpailijoille ja vetäjille virikettä syksyyn - sekä vieraille että Meidokanin omalle väelle", sanoi leirin pääorganisaattori Arttu Laitinen.

Päävetäjänä toimi Jorma Korhonen, Euroopan mestari Helsingin kisoista vuodelta 1989. Randorit piiskasi raskaan sarjan Euroopan mestari samoista kisoista, Juha Pupu Salonen. Saman vuoden kolmas Euroopan mestari Jaana Ronkainen opetti newaza-tekniikkaa, ja samojen kisojen muutkin mitalistit Anne Åkerblom ja Marjo Vilhola olivat koko viikonlopun tatamilla kannustamassa harjoittelijoita.

Lisäksi myöhemmät arvokisamenestyjät Annikka Mutanen ja Jani Kallunki vetivät yhdet harjoitukset.

Vuoden 1989 mitalistien kutsumista ehdotti Petteri Sulander, joka on yksi Meidokanin nykyisistä maajoukkueurheilijoista.

"Ensi vuonna alle 21-vuotiaiden EM-kisat pidetään Suomessa. Halusimme muistuttaa, että kotikisoissa on aiemminkin pärjätty, ja luoda uskoa menestymiseen", Sulander sanoi.

"Leireillä on usein ulkomaisia vetäjiä, mutta kotimaasta löytyy myös maailman huippuja. He puhuvat suomea ja kertovat varmasti rehellisesti, miten voitetaan", hän perusteli.

Menestyksen taustoja paneelissa

Perjantai-illan randorien jälkeen oli mahdollista kuulla mitalistien paneelilta vastaus kysymykseen: ”Miksi kotikisoissa 1989 saavutettiin historiallinen menestys?”. Kilpailut tuottivat siis kolme Euroopan mestaruutta, hopean ja pronssin yhden toukokuisen viikonlopun aikana. Miksi näin tapahtui? Mitä vinkkejä EM-mitalistit voisivat antaa ensi vuoden nuorten EM-kisojen maajoukkueelle, kun he valmistautuvat kotikisoihin?

Mitalistit olivat yhtä mieltä siitä, mikä oli ratkaiseva syy täydelliseen onnistumiseen. Ihmeen teki henki, jonka valmentajat onnistuivat puhaltamaan joukkueeseen ja joka levisi laajemmallekin judokenttään.

Juha Pupu Salonen  antoi suuren ansion tästä Seppo Mylvi Myllylälle, joka aloitti päävalmentajana syksyllä 1988. Helsingin EM-kisat odottivat seuraavana keväänä.

"Jokainen teistä tietää, että urheilijan elämässä yhdeksän-kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta se missä mentiin siinä ajassa valovuosia eteenpäin, oli usko itseemme, siihen että me voidaan voittaa", Salonen sanoi.

Salosella, Ronkaisella ja Åkerblomilla oli arvokisamitaleita jo ennestään. Jorma Korhonen voitti edeltävänä syksynä pronssia A-nuorten EM-kilpailuissa, mutta muiden menestyksistä oli kulunut jo jonkin aikaa. Kaikki ei ollut aivan kohdallaan.

"Joukkuehenki ei ollut hyvä. Miesten maajoukkue oli täysin kuppikuntaistunut. OIi - en viitsi sanoa minkä nimisiä köörejä. Jos joku meni matsaamaan, valmentaja meni mukaan ja muut piippuhyllylle ihmettelemään. Ei kannustettu toisiaan ollenkaan siinä tilanteessa."

Henki muuttui, kun toimittiin toisin

Tunnelma ei vaihtunut sattumalta. Joukkue leireili tiiviisti koko vuoden, ja asioita ruvettiin tekemään toisella tavalla kuin ennen.

"Olin hotellihuoneessa, jossa Seppo sanoi, että nyt tämä on loppu. Kun yksi menee matsaamaan, koko joukkue tulee laidalle huutamaan. Siitä lähti joukkuehenki rullaamaan. Seppo sanoi, että kun yksi pärjää, kaikki voittaa. Se piti paikkansa. Kun joku meistä pärjäsi, saatiin taloudellista tukea paremmaksi ja niin edelleen."

Jorma Korhonen koki myös, että valmentajat huolehtivat heistä.

"Myllylän Seppo sanoi, että jos tulee jotain ongelmia, niin soittakaa, oli yö tai päivä. Tuli sellainen olo, että meistä välitettiin, ihan aidosti. En kyllä hänelle soittanut koskaan yöllä, mutta jos olisi ollut asiaa, olisin varmaan soittanut."

Naisten valmentaja Riitta Iso Pilviö, silloin Suutarinen, rakensi naisten kanssa samaa ilmapiiriä.

"Kun aloitin naisten valmentajana, siellä oli myös hyvin eripuraista porukkaa. Oli tämmöistä, että en leiki tuon kanssa enkä halua ottaa tuon kanssa. Päätin silloin, että tämä homma ei voi toimia, jos emme kaikki ole kavereita keskenämme. Pikkuhiljaa erilaisilla tavoilla tietoisesti panostin siihen, että joukkueessa olisi hyvä henki."

Jaana Ronkainen kehui valmentajien vahvaa yhteistyötä.

"Iso ja Mylvi olivat tosi hyvä parivaljakko. Miehet ja naiset alkoivat leireillä yhdessä. Sillä oli valtava merkitys naisten joukkuelle. Ainakin minulle tuli sellainen tunne, että ollaan yhtä porukkaa."

Judoyleisö ja liiton väki antoivat tukea

Anne Åkerblom pohti, että henki oli usean osatekijän summa. Se myös imi mukaansa muitakin, levisi ja kantoi sitten joukkuetta entistä vahvemmin, myös ulkopuolelta.

"Sen teki myös judoyleisö ja se liiton porukka, josta aina ollaan niin kypsiä että ne toimiston väki ja kaiken maailman huru-ukot. Olen sanonut sen aikaisemmin ja sanon nytkin, että silloin kun marssiin finaaliin ja seisoin tatamin laidalla ja odotin lupaa mennä, niin tuntui siltä, etä nyt nojaan taaksepäin, en kaadu. Joukon tuki tuntui niin vahvana."

Marjo Vilhola oli muuttanut tammikuussa 1988 Helsinkiin harjoituskavereiden ja -olosuhteiden perässä. Hänellä ei ollut ennestään suuri kansainvälisiä menestyksiä.

"Se mikä valmistautumisesta on jäänyt mieleen, niin positiivisen itseluottamuksen luominen koko joukkueessa. Että tottakai voin pärjätä, miksi en. Se tuli pikkuhiljaa. Niinä aikoina sain joitain pienempiä kansainvälisten kisojen mitaleita ja se vahvisti uskoa."

Harjoitusvastustajatkin kehittyivät

Ronkainen huomautti, että valmistautumisjakson alkaessa ei vielä tiedetty, ketkä ketkä lopulta pääsevät ottelemaan kisoissa. Valinnat tehtiin vasta keväällä. Kun edustajat kilpailuihin oli valittu, nimettiin lisäksi joka jokaiseen painoluokkaan sparrari, joka oli mukana viimeistelyleireillä ja koko kisan ajan harjoitus- ja lämmittelyapuna.

Harjoitusvastustajien rooli oli tärkeä myöhemminkin.

"Kun oltiin valmistautumassa johonkin tärkeään kilpailuun, niin ne jotka olivat oli lähdössä kisaan, saivat sellaisen kohtelun, että vastustajat olivat valmiina. Ei tarvinnut kysellä ja käydä hihasta, että alatko ottaa mun kanssa, vaan ottelija oli keskellä ja muut tulivat sinne", Ronkainen muisteli.

"Se oli molemmin puolin kunnioittavaa. Ja ne jotka olivat sparraamassa, olivat jonkin ajan päästä itse siinä vuorossa, että olivat lähdössä kisoihin."

Annikka Mutanen, Ronkaisen ja Vilholan harjoitusvastustaja kotikisaan valmistauduttaessa, vahvisti tämän.

"Kävin vuoden aikana saman leirityksen, vaikka en silloin ollut vielä ykkösrivissä vaan kakkosrivissä. Eikä ollut vain niin, että minä autoin heitä, vaan itse sain siitä tosi paljon irti."

Mutanen huomautti, että parhaiden kanssa harjoittelemalla kehittyy eniten, vaikka tulisi alkuun paljonkin heitetyksi. Itse hän voitti EM-pronssia kolme vuotta myöhemmin Pariisissa.

Anne Åkerblomin harjoitusvastustajat olivat miehiä, koska tarpeeksi isoja ja kovia naisia ei ollut tarjolla.

"Iso ja Seppo järjestivät niin, että kun randorit alkoivat, niin äijät olivat siinä rivissä Jussi Ollista alkaen. Ja minä tiesin, että tuossa on mun setti. Noista pitää selvitä. Ei tarvinnut mennä leirille miettien, että onkohan siellä treenikavereita."

Töitä oli tehty

Pelkällä pyhällä hengellä menestys ei syntynyt.

Leirien välillä Korhonen harjoitteli puolustusvoimien urheilukoulussa muiden judokoiden kanssa Harry Haltun tekemän päiväkohtaisen ohjelman mukaan, Jaana Ronkainen Oulussa ja muut mitalistit Helsingissä. Judoliitolla oli Helsingin olympistadionin itäkaarteessa harjoitukset maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin.

"Seuravalmennus ja oma ohjelma mukautuivat siihen. Tiistaina ja torstaina käytiin sitten omalla salilla. Sillä käytännöllä oli pitkä historia, joka oli alkanut jo 1970-luvulla. Se meni poikki jossain kohtaa, ja sen starttaaminen uudelleen on ollut vähän vaikeaa", Salonen huomautti.

Huolehtimisen lisäksi valmentajat vaativat harjoittelua ja sitoutumista, Riitta Pilviö sanoi.

Åkerblomille se ei tuottanut vaikeuksia.

"Asiat täytyi asettaa tärkeysjärjestykseen. Jos haluaa menestyä, niin harjoittelu on se ykköasia eikä kumminkaiman viiskymppiset tait häät. Ihan oikeesti. Menestyminen ykkösenä, muuta asiat tukee sitä tai tulee perrässä. Se on rajallinen aika, minkä voi menestyä, ja silloin tehdään kaikki tappiin asti. Sen jälkeen on sitten muuta elämää. Ja se onnistuu kyllä."

Åkerblomin mielestä säntillinen osallistuminen leireihin ja yhteisiin randoriharjoituksiin oli tärkeää myös muuten kuin välittömän harjoitushyödyn kannalta.

"Kun ei tässä lajissa voi yksin pärjätä. Tarvitset joukkueen, jotta voit pärjätä. Jos olet niin kettumainen, että treenaat silloin kun sinua huvittaa, tulet ja menet silloin kun sinua huvittaa, niin harjoituskaveri ei saakaan treeniä. Kun se kaveri ei saa, niin sinäkään et saa. Vaikka tämä on yksilölaji ja me pyöritään kaikki oman napamme ympärillä, niin jossain kohtaa täytyy ottaa huomioon harjoituskaverit."

"Tämä porukka on täysillä teidän takana"

Salonen huomautti varmuuden vuoksi, että joukkue harjoitteli kovaa.

"Töitä oli tehty. Voin tuoda mustan vahakantisen harjoituspäiväkirjan ja katsotaan, kuka voittaa harjoitusmäärissä 20 vuoden kohdalla."

Hän totesi kuitenkin, että judo on mennyt harppauksin eteenpäin.

"Junioreilla on kilpailuja mieletön määrä, puhumattakaan aikuisten olympiakarsinnoista. Se on rankkaa tekemistä, mutta pitää vaan uskoa, että siellä pystyy pärjäämään, ja minä uskon, että siellä pystytään pärjäämään."

Riitta Pilviö paljasti myös, miksi valmentajat pystyivät luomaan vuoden 1989 joukkueeseen niin vahvan uskon.

"Me valmentajat uskottiin sydämestä siihen, että me menestytään. Jos et itse usko, niin et pysty toisille siirtämään sitä uskoa. Ja se oli tärkein asia, että urheilijat rupeaa uskomaan, että ne voi menestyä. Ilman sitä ei voi menestyä."

Pilviö lausui paneelin lopuksi toivotuksen alle 21-vuotiaiden maajoukkuevalmentajalle Antti Rengolle, joka luotsaa joukkueen  EM-kotikisoihin ensi kesänä.

"Tämä porukka on täysillä teidän takana, kun menette kisoihin, ja me toivotaan teille yhtä hyvää menestystä kuin meillä oli silloin."