Panelistit antoivat eväitä urheilijan polulle

Jorma Korhonen, Valtteri Jokinen ja Mika Mukkula kertoivat kokemuksiaan urheilijana ja valmentajana menestymisestä.

 
26.3.2018

Kevään ensimmäinen maajoukkueleiri kokosi maaliskuun alussa yli 70 kilpajudokaa Pajulahteen. Kaikkien ikäluokkien yhteisen leiriviikonlopun aikana otettiin kevään kilpailuihin valmistavia tiukkoja otteluharjoituksia. Harjoituksien aikana muutamilta urheilijoilta seurattiin sykkeitä sekä veren laktaattipitoisuuksia.

Kovatehoisten harjoitusten lomassa järjestettiin myös paneelikeskustelu, jonka aiheena olivat huippujudokan urapolun vaiheet ja vaatimukset. Panelisteina olivat alle 21-vuotiaiden maajoukkueen oto-valmentajina vuoden alussa aloittaneet Jorma ”Jorkke” Korhonen ja Valtteri Jokinen sekä leirillä vieraillut Mika Mukkula.

Kolmikolla pitkä käytännön kokemus siitä, mitä tie kansainväliselle huipulle vaatii judossa. Jorma Korhosen parhaimpina meriitteinä mainittakoon Euroopan mestaruus Helsingin kotikisoista vuodelta 1989 sekä joukko muita EM-mitaleja ja arvokisasijoituksia. Lontoon olympiaedustaja Valtteri Jokinen on puolestaan on ainoa miesjudokamme, joka on saavuttanut nykyisessä Kansainvälisen Judoliiton organisoimasta kilpailujärjestelmässä GP-tason turnausmitalit. Mukkula taasen toimi Judoliiton päävalmentajana Lontoon olympiadilla ja luotsasi ansiokkaasti kolme urheilijaa kisoihin.

Tiivis tunnin keskustelu aloitettiin pohtimalla omia uran aikaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Jorkke piti vahvuutenaan omaa palavaa halua tehdä judoa sekä hyvää valmennusta. Periksi antamattomana tunnettu Jorkke oli kova taistelemaan ja inhosi häviämistä.

Useat loukkaantumiset ja vierailut leikkauspöydälle olivat uran heikkous. Harjoittelussa jotain olisi voinut tehdä toisin, jotta loukkaantumisia olisi ollut vähemmän, vaikka lihashuoltoon ja huoltoon yleensäkin kiinnitettiin valmennuksessa huomiota.

Myös Valtteri koki vahvuutena hyvän valmennuksen sekä lahjan tehdä paljon työtä judon eteen.

”Sain itseni tekemään paljon ja tykkäsin treenata kaikkea. Vaikka koulun urheilukilpailuissa olin aina viimeinen huonojen nopeusominaisuuksieni vuoksi, ei se haitannut, sillä kestävyys oli aina minun juttuni. Mitä pidemmälle matsi eteni, sitä paremmat mahdollisuudet minulla oli. Kestävyyden ympärille rakensin oman ottelutaktiikkani. Tietysti en tykännyt häviämisestä vaan mukavampaa oli viedä toista.”

Mukkula tiivisti vielä, mitä yhteistä kummallakin oli: sataprosenttinen omistautuminen, pitkäjänteisyys ja positiivinen yleisasenne. Molemmat olivat nöyriä oppimaan mutta nöyristelemättömiä, kunnioittivat itseään ja muita. Hyvä ja vahva minäkuva sekä oma ajattelu ohjasivat tekemistä.

Nousujohteista harjoittelua

Tavoitteiden asettelusta eri ikäkausina Jorkke kertoi, että valmennus ja sille asetetut tavoitteet etenivät nousujohteisesti nelivuotissuunnitelmilla. Jos Suomen mestaruus vielä puuttui, se oli tavoitteena 1-2 vuoden päässä. Sen jälkeen tavoiteltiin EM-mitalia.

”Harjoittelumäärät olivat ja saivatkin olla suuria, mutta ne piti osata rytmittää oikein. Kunnon ajoittaminen on taitoa, ja useimmiten kauden pääkisoissa olin parhaassa kunnossa", Jorkke kertoi.

"Judossa voi menestyä monella tapaa ja valmentajan pitää osata haistella, miten kaverista saa rutistettua parhaan irti. Yksin on vaikea piiskata itseään riittävästi, vaikka omaa halua ja tahtoa totta kai vaaditaan. Valmentajan pitää kyetä tunnistamaan, pitääkö piiskata vai vetää joskus käsijarrusta”, totesi Jorkke.

Jorken tavoin pienestä seurasta maailmalle ponnistanut Valtteri osallistui nuorena kaikkiin mahdollisiin kotimaan tapahtumiin. Kisat toimivat hyvänä harjoituksena. Joskus otettiin jopa kisan päälle suoraan oma harjoitus, jos oli arvokisat tulossa. Tuttua oli myös, että kisojen jälkeen sunnuntaina kisoista sai palautteen, ja  niitä juttuja harjoiteltiin heti käytännössä. Yläkouluvaiheessa ohjelmaan tuli myös ulkomaan kisoja Ruotsissa, Virossa ja Tanskassa.

”Ensimmäiset harjoituspäiväkirjat löytyvät alakouluiältä, ja seiskaluokalta lähtien harjoitteluni oli suunnitelmallista. Ensimmäinen tarkempi valmistautuminen tehtiin 8. ja 9. luokkien päätteeksi, kun pääsin maailman ja Euroopan nuorten olympiapäiville kahtena kesänä.”

Yläkouluvaiheen harjoittelu oli molemmilla hyvin monipuolista ja sitä oli paljon. Viikossa oli yksi kevyempi päivä, ja muut päivät täyttyivät liikunnasta.

Yleisö kysyi tappioista

Myös yleisö oli kiinnostunut panelistien kokemuksista, ja yksi kysymys koski tappioiden käsittelemistä. Kuinka tappioista selvisi, kun molemmat kertoivat inhonneensa häviämistä? Kaksikon mukaan tärkeää oli osata ottaa opiksi seuraavaa kertaa varten.

”Siinä oli aina peiliin katsomisen paikka, mutta ei niitä liian kauan saanut murehtia” totesi Jorkke ja jatkoi: ”Piti vain miettiä missä voisi olla parempi ja mitä voisi jatkossa tehdä paremmin.”

Toinen kiinnostava kysymys koski huippujudokan teknisiä vaatimuksia. Jorkke korosti pitkäjänteistä työtä. Hänen lempitekniikkansa oli aikuisiällä eri kuin 12-vuotiaana. Valtteri puolestaan korosti tekniikoiden monipuolista harjoittelua. Lisäksi mielenkiintoinen kommentti tuli mattojudon merkityksestä kummankin uralla. Mattojudo oli kehittynyt molemmilla etenkin loukkaantumisten jälkeen, kun pystyjudoa ei voinut tehdä yhtä tehokkaasti.

Mukkula totesikin urheilijoille, että olette saaneet kaksi Suomen parasta ja maailman luokan mattomiestä valmennuskaartiin, imekää siis kaikki oppi irti. Kansainväliset judotutkimuksetkin osoittavat, että menestyvällä judokalla tulee olla pystyjudossa kolme ipponin arvoista tekniikkaa ja matossa pari, joilla voittaa matseja.

Judon jai valmennuksen omatoimisesta opiskelusta keskusteltaessa Jorkke ja Valtteri kertoivat katselleensa aikoinaan paljon videoita. Nuorempana otettiin oppia muiden judosta ja vasta myöhemmin tuli kuvaan vastustajien skouttaus kansainvälisiin kisoihin. Valtteri kertoi, että valmentaja oli laittanut hänet kellottamaan olympialaisten otteluita ja kirjaamaan ylös hajime-aloitusten kestoja. Randoreita rytmitettiin harjoituksissa sen mukaan.

Entinen päävalmentaja Mukkula totesi, että menestyäkseen, pitää olla kiinnostunut oman judon kehittämisestä, vastustajista ja taktiikan rakentamisesta. Taktiikka on sitä, että saa vastustajan judon pelistä pois käyttämällä omia vahvuuksia. Mukkula muisteli, miten hänen naisten valmentajana toimiessaan Pekingin olympiadilla joukkue kuvasi toistensa otteluja ja painoluokkia Judoliiton välineillä. Tallenteet koostettiin ja toimitettiin kilpailijoille yleensä turnauskohtaisesti. Lontoon olympiadilla Kilpa- ja huippu-urheilun kehittämiskeskuksen asiantuntija kiersi muutamia karsinta- ja arvokilpailuja kuvaamassa ja koosti suomalaisten sarjojen otteluita, jotka toimitettiin urheilijoille ja heidän valmentajilleen vastustaja-analyysien tekoa varten. Nykyään netti ja Youtube ovat helpottaneet tätä analysointia paljon, ja niitä kannattaa hyödyntää valmennuksessa.

Unelmoi isosti ja ole valmis tekemään töitä

Jos jälkiviisaus olisi mahdollista, mitä panelistit olisivat tehneet urallaan toisin? Jorkke korosti telinevoimistelun hyödyllisyyttä ja arvioi, että sen olisi voinut aloittaa aiemmin. Voimistelu tuki judoa hyvin ja sitä olisi voinut tehdä ympäri vuoden esimerkiksi kerran viikossa. Valtteri totesi, että nopeusominaisuuksia olisi voinut kehittää enemmänkin. Toisaalta judo on monipuolinen laji ja tekniikan määrä iso, joten lajiharjoittelua pitää olla todella paljon.

Kolmikon jutuista kumpusi se ajatus, urheilijan ja valmentajan elämässä unelmointi ole mitään satua. Jos haluaa eteenpäin, pitää uskaltaa unelmoida isosti ja mennä unelmia kohti. Nälkä saa kasvaa syödessä. Tahdon voimaa tarvitaan, samoin määrätietoista tekemisen meininkiä.

On kuitenkin yhtä tärkeää ja kunnioitettavaa tavoitella Suomen tai Pohjoismaiden mestaruutta. Tavoite on jokaiselle yksilöllinen. Tärkeää on nauttia siitä, mitä tekee. Elämässä hyötyy niistä taidoista, joita judossa oppii. Työelämässäkin tavoitteita pitää asettaa ja työtä pitää tehdä. Jos pärjää judossa, loppu on paljon helpompaa.

Menestymisessä ei ole kyse mistään taikatempuista eikä yliluonnollisista kyvyistä. Judokan pitää jaksaa tehdä töitä tavoitteidensa eteen. Harjoittelua vaaditaan paljon eikä sekään riitä, vaan urheilijana on oltava 24 tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa - viikosta toiseen. Elämäntapa ja usko omaan tekemiseen ratkaisee pienet erot voitoksi. Ei kannata lopettaa liian aikaisin.

Jaana Jokinen